Sanotaan, että tammikuussa eri palloilulajeissa, joiden kausi on talviaika, jyvät erotetaan akanoista pitkän tammikuun aikana. Ainakin jääkiekossa sekä salibandyssä tämä teesi pitää paikkansa. Tammikuun runkosarjapelien jälkeen joukkueet voivat tarkastella asemiaan Playoffeja ajatellen ja osa joukkueista toteaa, että tämä kausi oli nyt melko lailla tässä.
Mutta miten valmentaja määrittää hyvän kauden? Varsinkin jos puhutaan juniorivalmentamisesta?
Uskoisin, että tämän kysymyksen äärellä painii todella monta valmentajaa. Kerron tässä alla oman näkemykseni asiaan ja jokainenhan taaplaa tyylillään.
Lasten kanssahan lähdetään liikkeelle oikeastaan liikunnallisista kerhoista, joissa salibandy tai oikeammin sähly on päälaji ja sitä ohjaa yleensä A-C -ikäiset itsekin aktiivisesti pelaavat nuoret. Tästä seuraava steppi on siirtyä salibandyliiton alaisiin sarjoihin ja niitäkin voi ohjata edelleen aktiivisesti itsekin tulevaisuudessa valmentamisesta kiinnostuneet nuoret tai innokkaat isät.
Nuoremmissa ikäluokissa itse koen, että onnistuneen kauden määreet tulee täyteen, kun pelaajia on saanut kehitettyä liikunnallisuuden sekä kordinaation osalta eikä niinkään montako aluesarjan voittoa taaperot on tahkoneet talven aikana. Vieläpä jos ohjaaja on saanut loihdittua jengiin niin hyvän fiiliksen, että kauden jälkeen seuraavana syksynä on mukaan tulossa 5-10 pelaaja enemmän niin sehän on aivan loistavaa!
Mutta; tähän oman mielipiteeni mukaan loppuu sitten leikkiminen ja tulee jättää Nuori Suomi -säännöt selän taakse!
Minun arvioni mukaan nuoremmasta C-ikäluokasta (sekä pojissa -kuin tytöissä) tulee selkeästi siirtyä kilpailullisuuteen ja onnistunut kausi mitataan katsomalla voitettujen otteluiden määrää.
Itseäni ei henkilökohtaisesti niin paljon kiinnosta, että osaako se Matti tai Maija nyt antaa 150 syöttöä suoraan lapaan enemmän kuin kauden alkaessa jos voittosarake on 0-10. Toki kaikki kehittyminen on plussaa ja hyväksi pelaajan tulevaisuuden kannalta mutta se ei ole itseisarvo.
Noniin, tästähän nyt joku isä tai äiti pelästyy, että tällä kaavalla omasta Matista tai Maijasta tulee hurjan narsistinen ja muutoinkin hyvin kettumainen ihminen, koska ajattelee vain voittamista ja parhaana olemista. Minun mielestä näin ei pääse tapahtumaan jos kilpailuhenkisyys ja joukkueen etu opetetaan oikein. Jokainen kantaa kortensa kekoon ja aivan kuten työelämässä, erilaiset ihmiset pärjää eri jutuissa mutta kaikki hyvä tehdään saman työporukan hyväksi. Sama juttu kilpailullisuutta ja voittamisen halua kielivässä joukkueessa, toiset mättää sen viisi maalia joka matsissa, toisella on todella herkät kädet ja antaa vähintään viisi "namupassia", yhdellä taas nopeus ei ole lähelläkään Usain Boltia mutta korvaa liikkeen erinomaisella sijoittumisella ja niin edelleen... kaikki tehdään tiimin eteen jotta tulee taas merkintä voittosarakkeeseen!
Vaikkakin itse olen vahvasti kilpailullisuuden ja voittamisen eteen liputtava niin nostan hattua myös niille koutseille, jotka menee pelaajien kehitys edellä.
Onneksi nykyään sarjatasoja löytyy monenlaisia -sekä pelaajille kuin valmentajille, ja hyvä niin.
-Hardwing
perjantai 29. tammikuuta 2016
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Reikäpalloa ja naisia.
Uusi vuosi ja uudet kujeet, aina pitää jotain erilaista keksiä verrattuna edelliseen vuoteen joten allekirjoittaneelle se tarkoittaa yhden haaveen täyttymistä - sählyaiheisen blogin rustaamista!
Meinasin startata kirjoittamisen naisten salibandystä, koska olin eilen seuraamassa naisten Divarin kärkikamppailua ja eikä näistä naisten salibandyn MM-kisoista täällä Suomessa niin kovin kauaa ole aikaa, vaikkakin matsit tahkottiin vuoden 2015 puolella.
Naisten -ja erityisesti tyttöjen salibandyn tunnetuksi tekemisen on hyvin pitkälti tehnyt viime vuosien Tyttösäbä on timanttia -projekti, jonka tämän hetkisenä huipennuksena voi pitää tovi sitten päättyneitä MM-kisoja. Itse en paikanpäällä ollut seuraamassa matseja mutta jokainen Suomen peli tuli katsottua television sekä Yle Areenan välityksellä.
Näytti siltä, että väkeä oli ihan kiitettävästi peleissä ja muistaakseni kisoissa rikottiin kävijämäärissä jonkinasteisia ennätyksiä. Mutta silti boostia kisoista ei olla saatu normaaliin sarja-arkeen siirrettyä ja väkeä oli eilenkin Elenia - Areenalla mielestäni todella vähän vaikka tarjolla oli tähän kohtaan kautta ehdottomasti kärkipään matsi ja isäntäjoukkue (tai siis tässä tapauksessa emäntäjoukkue) tarjosi pilettejä normaalihintaista edukkaammin!
Matsia seuratessa aloin pohtimaan miksi väkeä ei ole ja mitenkä muuten ottelut eroaa vaikkapa miesten peleistä.
No minulle tulee mieleen tunne, pelinopeus ja fyysisyys. Oikeastaan voidaan kiteyttää vain sanaan tunne, joka syntyy pelinopeuden ja fyysisyyden kautta. Faktahan on toki se, että miesten -ja poikien peleissä on vauhtia luonnostaan enemmän ja sitä kautta pelaajat törmäilee toisiinsa joka aikanaan luo tunnetta kaukaloon sekä sen laidalle.
Uskallan myös väittää nyt tässä, että osa koutseista "tappaa" tuota tunnetta kun ei uskalleta pelata. Ollaan varovaisia, pelataan turvallista avauspeliä syöttämällä se ensimmäinen syöttö vierelle laitaan ja siitä niin pitkä syöttö kuin mahdollista vastustajan kulmaan. Sitten juostaan perään mutta jos vastustajan pakki ehtii palloon ensimmäisenä niin onkin hyvä jo jarrutella ajoissa ettei vaan vahingossakaan pääse tulemaan ihokontaktia.
Eilen vierasjoukkue otti toisen erän alkupuolella aikalisän ja se oli harvinaisen kovaääninen sekä suorasukaisesti ilmaistu. Viesti annettiin sellaisella volyymilla naisille, että kuului varsin hyvin katsomoonkin bassonjytkeen läpi ja lauseet oli vuolettu kirosanoilla. Hieman yllätyin aikalisän sävystä mutta samalla mielessäni nostin isosti peukkua valmennukselle, kerrankin joku koutsi uskaltaa antaa naisille samalla mitalla palautetta kuin miehillekin annettaisiin!
Se mikä kokemus itselläni on naisten/tyttöjen valmentamisesta niin täytyy sanoa, että kyllä he kestää palautetta ja oikein toivovat sekä odottavat sitä -kunhan se on perusteltua. Olen minäkin hävityn pelin jälkeen potkinut roskista ympäri pukuhuonetta C-tyttöjen kopissa ja käsittääkseni kukaan ei ole joutunut psykologin asiakkaaksi.
Viimeisimpänä tunteen tappajana on fyysisyys -tai sen puute. Siitä näpäytän sekä osaa valmentajista ja tuomareista.
Onko tosiaan niin, että vielä 2010 -luvullakin ajatellaan naisen menevän rikki mikäli joutuu rehtiin olkapää olkapäätä vasten -pallon tavoitteluun? Ainakin omiin silmiini näin näyttäisi aika paljon olevan. Eilenkin vierasjoukkueen pelaaja sai kahden minuutin rangaistuksen, kun kotijoukkueen pelaaja kaatui / menetti tasapainonsa keskialueen pallontavoittelu -tilanteessa ja koska pelaajan kaaduttua rähmälleen oli kotijoukkueen aitiossa suurinosa kädet ylhäällä kirkumassa suurta vääryyttä.
Itsehän olisin vierasjoukkueen koutsina pomminvarmasti huutanut, että "kiviä taskuun nainen!".
Eikö naisten Divari -peleissä (ja miksei alemmillakin sarjatasoilla) voisi antaa jo pelata fyysisemmin - naisten Liigasta nyt puhumattakaan!?
Viime vuoden MM-kisoissa Ruotsi taas näytti meille sen eron, kun on ollaan fyysisempiä, pelitavaltaan aktiivisempia ja mennään niinsanotusti sota-alueelle (eli maalin eteen) tekemään maaleja. Aletaan mekin sorvata tosissaan pelitapaa vielä aktiivisempaan suuntaan, uskalletaan antaa pelin avaavia syöttöjä keskustaan, mennään pelaajan iholle kiinni ihan tosissaan eikä heiluta viiden sentin päässä vieressä "mukamas iholla", annetaan palaute pelaajille rehdisti ja reippaasti sekä toivotaan tuomareiden antavan heidän pelata jopa pienten törmäilyjen seassa.
Kun pelistä saadaan vauhdikkaampia, tunnepitoisempia, niin uskoisin penkkiurheilijoiden löytävän paremmin myös naisten salibandymatseihin.. itsessään ottelutapahtumat ovat jo aika hyviä!
Tähän loppuun vielä täräytän oman arvioni, että Suomi hävisi maailmanmestaruuden keltapaidoille huonon taktiikan johdosta! Miksi yritettiin loppuun asti hinkata ns. hitaan lähdön peliä ja jakaa avaavia syöttöjä sen aiemmin mainitsemani laitapelin kautta vaikka kolmannessa erässä näki Ruotsin himmaavan karvaustaan ja keskellä kenttää oli järkyttävä aukko mihin olisi saanut syötön antaa? Oliko tämä tosiaan valmennukselta haluttu pelitapa vai eikö suomalaisen pelaajan "sipuli" kestänyt ison tilanteen hetkellä? Suomella oli mielestäni poikkeuksellisen tulivoimainen joukkue eli maalintekotaitoa löytyi ja heikkoudet ehdottomasti puolustuspelaamisessa, miksei Ruotsia yritetty koko ajan paineistaa ja mahdollisimman nopeasti kääntää palloa heidän hyökkäysalueelle missä ne vahvuudet oli?
No, näitä asioita ehtii "jumpata" seuraavat kaksi vuotta ennen seuraavia skaboja.
Sitä ennen käykää sählyniilot ja muut penkkiurheilijat välillä katsomassa naisten salibandya!
- Hardwing
Meinasin startata kirjoittamisen naisten salibandystä, koska olin eilen seuraamassa naisten Divarin kärkikamppailua ja eikä näistä naisten salibandyn MM-kisoista täällä Suomessa niin kovin kauaa ole aikaa, vaikkakin matsit tahkottiin vuoden 2015 puolella.
Naisten -ja erityisesti tyttöjen salibandyn tunnetuksi tekemisen on hyvin pitkälti tehnyt viime vuosien Tyttösäbä on timanttia -projekti, jonka tämän hetkisenä huipennuksena voi pitää tovi sitten päättyneitä MM-kisoja. Itse en paikanpäällä ollut seuraamassa matseja mutta jokainen Suomen peli tuli katsottua television sekä Yle Areenan välityksellä.
Näytti siltä, että väkeä oli ihan kiitettävästi peleissä ja muistaakseni kisoissa rikottiin kävijämäärissä jonkinasteisia ennätyksiä. Mutta silti boostia kisoista ei olla saatu normaaliin sarja-arkeen siirrettyä ja väkeä oli eilenkin Elenia - Areenalla mielestäni todella vähän vaikka tarjolla oli tähän kohtaan kautta ehdottomasti kärkipään matsi ja isäntäjoukkue (tai siis tässä tapauksessa emäntäjoukkue) tarjosi pilettejä normaalihintaista edukkaammin!
Matsia seuratessa aloin pohtimaan miksi väkeä ei ole ja mitenkä muuten ottelut eroaa vaikkapa miesten peleistä.
No minulle tulee mieleen tunne, pelinopeus ja fyysisyys. Oikeastaan voidaan kiteyttää vain sanaan tunne, joka syntyy pelinopeuden ja fyysisyyden kautta. Faktahan on toki se, että miesten -ja poikien peleissä on vauhtia luonnostaan enemmän ja sitä kautta pelaajat törmäilee toisiinsa joka aikanaan luo tunnetta kaukaloon sekä sen laidalle.
Uskallan myös väittää nyt tässä, että osa koutseista "tappaa" tuota tunnetta kun ei uskalleta pelata. Ollaan varovaisia, pelataan turvallista avauspeliä syöttämällä se ensimmäinen syöttö vierelle laitaan ja siitä niin pitkä syöttö kuin mahdollista vastustajan kulmaan. Sitten juostaan perään mutta jos vastustajan pakki ehtii palloon ensimmäisenä niin onkin hyvä jo jarrutella ajoissa ettei vaan vahingossakaan pääse tulemaan ihokontaktia.
Eilen vierasjoukkue otti toisen erän alkupuolella aikalisän ja se oli harvinaisen kovaääninen sekä suorasukaisesti ilmaistu. Viesti annettiin sellaisella volyymilla naisille, että kuului varsin hyvin katsomoonkin bassonjytkeen läpi ja lauseet oli vuolettu kirosanoilla. Hieman yllätyin aikalisän sävystä mutta samalla mielessäni nostin isosti peukkua valmennukselle, kerrankin joku koutsi uskaltaa antaa naisille samalla mitalla palautetta kuin miehillekin annettaisiin!
Se mikä kokemus itselläni on naisten/tyttöjen valmentamisesta niin täytyy sanoa, että kyllä he kestää palautetta ja oikein toivovat sekä odottavat sitä -kunhan se on perusteltua. Olen minäkin hävityn pelin jälkeen potkinut roskista ympäri pukuhuonetta C-tyttöjen kopissa ja käsittääkseni kukaan ei ole joutunut psykologin asiakkaaksi.
Viimeisimpänä tunteen tappajana on fyysisyys -tai sen puute. Siitä näpäytän sekä osaa valmentajista ja tuomareista.
Onko tosiaan niin, että vielä 2010 -luvullakin ajatellaan naisen menevän rikki mikäli joutuu rehtiin olkapää olkapäätä vasten -pallon tavoitteluun? Ainakin omiin silmiini näin näyttäisi aika paljon olevan. Eilenkin vierasjoukkueen pelaaja sai kahden minuutin rangaistuksen, kun kotijoukkueen pelaaja kaatui / menetti tasapainonsa keskialueen pallontavoittelu -tilanteessa ja koska pelaajan kaaduttua rähmälleen oli kotijoukkueen aitiossa suurinosa kädet ylhäällä kirkumassa suurta vääryyttä.
Itsehän olisin vierasjoukkueen koutsina pomminvarmasti huutanut, että "kiviä taskuun nainen!".
Eikö naisten Divari -peleissä (ja miksei alemmillakin sarjatasoilla) voisi antaa jo pelata fyysisemmin - naisten Liigasta nyt puhumattakaan!?
Viime vuoden MM-kisoissa Ruotsi taas näytti meille sen eron, kun on ollaan fyysisempiä, pelitavaltaan aktiivisempia ja mennään niinsanotusti sota-alueelle (eli maalin eteen) tekemään maaleja. Aletaan mekin sorvata tosissaan pelitapaa vielä aktiivisempaan suuntaan, uskalletaan antaa pelin avaavia syöttöjä keskustaan, mennään pelaajan iholle kiinni ihan tosissaan eikä heiluta viiden sentin päässä vieressä "mukamas iholla", annetaan palaute pelaajille rehdisti ja reippaasti sekä toivotaan tuomareiden antavan heidän pelata jopa pienten törmäilyjen seassa.
Kun pelistä saadaan vauhdikkaampia, tunnepitoisempia, niin uskoisin penkkiurheilijoiden löytävän paremmin myös naisten salibandymatseihin.. itsessään ottelutapahtumat ovat jo aika hyviä!
Tähän loppuun vielä täräytän oman arvioni, että Suomi hävisi maailmanmestaruuden keltapaidoille huonon taktiikan johdosta! Miksi yritettiin loppuun asti hinkata ns. hitaan lähdön peliä ja jakaa avaavia syöttöjä sen aiemmin mainitsemani laitapelin kautta vaikka kolmannessa erässä näki Ruotsin himmaavan karvaustaan ja keskellä kenttää oli järkyttävä aukko mihin olisi saanut syötön antaa? Oliko tämä tosiaan valmennukselta haluttu pelitapa vai eikö suomalaisen pelaajan "sipuli" kestänyt ison tilanteen hetkellä? Suomella oli mielestäni poikkeuksellisen tulivoimainen joukkue eli maalintekotaitoa löytyi ja heikkoudet ehdottomasti puolustuspelaamisessa, miksei Ruotsia yritetty koko ajan paineistaa ja mahdollisimman nopeasti kääntää palloa heidän hyökkäysalueelle missä ne vahvuudet oli?
No, näitä asioita ehtii "jumpata" seuraavat kaksi vuotta ennen seuraavia skaboja.
Sitä ennen käykää sählyniilot ja muut penkkiurheilijat välillä katsomassa naisten salibandya!
- Hardwing
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)