Tervehdys kaikille lukijoilleni!
Onkin vierähtänyt tovi, kun viimeksi olen tekstiä tuutannut eteenne, tarkemmin sanottuna reippaat kolme kuukautta siitä jo onkin. Nyt on hyvä aika kirjoitella kuulumisia keskikesän kynnyksellä samalla, kun parantelee Panadol Hot -kupillisen äärellä kesälenssua.
Viime kauden loppukinkereistä vielä sen verran, että matkasimme tosiaan B-poikien kanssa Huittisiin play-off karsintoihin jossa kohtasimme turnauksen järjestävän joukkueen. Vaikkakin oli melko hyvin tiedossa minkä tyyppistä peliä vastustaja tullee pelaamaan niin ei vaan olleet kaikki "tähtimerkit" kohdillaan ja nenään tuli todella niukasti 5-4. Koska homma oli kerrasta poikki -systeemillä niin sehän tarkoitti, että kausi 2015-16 oli paketoitu siihen. Tuomaritoiminnasta voisi aina hieman lässyttää mutta antaa olla, meillä oli 45 minuuttia peliaikaa leipoa tarvittavat maalit jatkoon mutta kun ei niin ei. Lohtua toi se, että kävimme vielä huhtikuussa Tampere Floorball Tournamentissa (TFT) osallistumassa B-poikien sarjaan, jossa olikin sellaiset parikymmentä joukkuetta mukana. Taisipa kaksi tiimiä olla jopa länsinaapurista eli Ruotsista.
Pelasimme poikien kanssa pitkän kaavan mukaan ja etenimme finaaliin asti, jossa vastaan tuli syksyisen Tripal-Cupin tapaan M-Team Helsingistä. Siinä sitten vastustaja oikeastaan pelasi meiltä jalat alta pitämällä todella reipasta menoa yllä ja otti ihan ansaitusti voiton, hopeaa silti kaulaan ja ihan mukava fiilis kaudesta.
No sitten annetaan kommentteja kevään aikana tulleisiin salibandykuvioihin.
Maalis-huhtikuun taitteessa tuli paljon reikäpalloaiheisia uutisia, sanoisinko jopa"jytkyjä", ilmoille kun ensin pääkaupungistamme ilmoitettiin kahden seuran välisestä fuusiosta ja pari viikkoa sen jälkeen Tampere nokitti ilmoittaen tennisässä Jarkko Niemisen liittyvän Familyyn.
Tapanilan Erän ja Viikinkien yhdistyminen on moniteräinen miekka.
Hyvinä puolina voidaan pitää sitä, että Suomeen nousee toinen ammattimainen organisaatio, joka haluaa viedä lajiamme niinsanotusti "nextille levelille". Nyt jo olemme siinä pisteessä, että enempi vähempi isoimmat seurat pyörittävät toimintaa puoliammattimaisesti ja jos haluamme saada Ruotsia tosissaan kiinni niin euroja pitäisi löytyä lajin pariin sen verran notta löytyy enemmässä määrin salibandyllä elättäviä pelaajia sekä toimihenkilöitä.
Tässä kohden EräViikingit vastannee huutoon ja haalii pelaajia euron voimalla parhaansa mukaan.
Huonona puolena vedän esiin nimenomaan tämän pelaajien haalimisen ja kuinka käy juniorituotannon? Julkisuudessa ja keskustelupalstoilla on puhuttu, että maaliskuisessa fuusiossa lyötiin yhteen Erän vahva juniorituotanto sekä Viikingien miesten edustus. Odotan nyt, että EräViikingit oikeasti nostaa tulevaisuudessa omasta juniorituotannostaan pelaajia edustuksen rinkiin ja antaa aidosti junnuille tavoiteltavaksi muutakin kuin ne A,B,C -junnujen SM-kullat.
No sitten Tampereelle, josta pistettiin huhtikuun puolessavälissä julki messevä pr-tempaus, kun tennismailat nurkkaan laittaneen Jarkko Niemisen pelaajasoppari julkistettiin.
Ensimmäinen ajatus oli, että huhhuh! ja olen edelleen samaa mieltä.
Hyvähän se on, että tulee uusia kasvoja lajin pariin mutta vastaavasti näyttää sen kuinka "lapsen kengissä" ollaan kun salibandyn pääsarjatasolle voi loikata ns.kuka vaan urheilija.
Toki, onhan Niemisen Jakella varmasti kestävyyttä, kordinaatiota ja muita fyysisiä ominaisuuksia mitä laji vaatii mutta jos aikoo peliaikaa oikeasti saada Classicin kaltaisessa joukkueessa niin pitäisi olla myös niitä käsiä sekä pelinlukutaitoa. Ja niitähän hänellä ei ole -kuten on itsekin sanonut eräässä haastattelussa.
Oletettavaa on, että Jarkko pelaa syyskauden puolella kolmosketjussa muutaman pelin ja niistäkin enemmistön Mansessa, jonka jälkeen joutunee vääntämään jämäminuuteista. Mitä pidemmälle kausi etenee ja Playoffit lähenee niin Nieminen saanee tutustua mailanpään jyrsintään Classicin tuulipuku päällä sekä tsempata jätkiä penkiltä käsin.
Nyt täytynee tosin vielä mainita, että toivotan siis Jarkko Niemiselle kaikkea hyvää tämän säbäprojektin pariin ja toivon hänen osoittavan arvion vääräksi mutta koen, että loikkaus tenniksestä salibandyn pariin -vieläpä heti huipputasolle, on liian kova kakku.
Viimeisempänä kommentoinnin aiheena Superfinaali, joka rantautui, mistäpä muualtakaan kuin Ruotsista. Ensimmäinen Superfinaali pelattiin Hartwall Areenalla 16.huhtikuuta, kun yhdessä tapahtumassa pelattiin sekä miesten -ja naisten finaalit.
Olen tylsä mutta näen tässäkin enemmän negatiivisia pointteja kuin hyvää!
Plussa on nopeasti käyty läpi; saamme harjoitetta pelaajille yhden finaalin pelaamisesta ja asian käsittelystä mentaalitasolla.
Huonona pidän nimenomaan tätä vain yhteen otteluun ratkeavaa finaalia, joka siis määrittää Suomen Mestarin salibandyssä. Jättää liikaa sattuman varaan voiton mielestäni.
Paras viidestä -systeemi tai paremminkin paras seitsemästä -systeemi ei jättäisi mitään mutinoita voittajasta. Joukkuelajeihin kuuluu se, että Playoffeissa ja varsinkin finaaleissa haetaan "taistelupareja", nimenomaan henkisellä tasolla sekä pelikentillä pelaajien kesken kuin jopa toimihenkilöiden osalta. Tämä luo sopivaa jännitettä ottelusarjaan ja on koko homman suola, josta luodaan pitkällä aikajänteellä tarinoita.
Jääkiekossa tätä henkientaistelua on käyty iät ja ajat, siellä tosiaan otetaan kaikki keinot käyttöön mediapelinkin osalta joka takaa mielenkiinnon koko sarjan läpi kaikille penkkiurheilijoille.
Toivoin, että liitto olisi jättänyt tämän Superfinaalin tähän yhden kevään ihmeeksi mutta näin ei tainnut käydä vaan sama "kevätjuhla" on tiedossa keväällä 2017 -valitettavasti.
Nyt kun tässä on oltu tarpeeksi pessimistisiä vähän jokaiseen asiaan niin pakko vielä näin julkisesti antaa kehua lounais-suomen suuntaan!
Se nyt näyttää vahvasti siltä, että seuraava kova salibandyaalto pyyhkäisee länsirannikolta jossa TPS Salibandy sekä FBC Turku ovat tosissaan tuomassa uutta värinää reikäpallon pariin. Tepsi on saamassa oikein terävän pelaajanipun kasaan ja vastaavasti FBC:n nousu Divariin varmasti piristää koko seudun salibandygenreä. Pitkältä aikajänteellä, olettaen että FBC vakiinnuttaa paikkansa Divarissa, tämä ei voi tietää mitään muuta kuin hyvää!
perjantai 10. kesäkuuta 2016
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Respect!
Olimme taas poikain kanssa pelireissulla, kun jäljellä oli panoksettomat viimeiset alkusarjan pelit sunnuntaina.
Lähdimme sangen pienellä rosterilla pelipäivän seikkailuihin, kun osa pelaajista paranteli flunssiaan ja muita kauden aikana tulleita ruhjeita sekä osa oli viettämässä työpäivää.
No peleihin itsessään lähdettiin positiivisuuden kautta ja hyvää pelihuumoria viljelemään, nyt sai kikkailla ja seikkailla kunhan varmistettiin ettei säätämisellä aiheuteta harmia koko joukkueelle.
Kohtuullisen ryhdikäs esitys parkettilattialla pelatuista matseista ja hoidettiin homma kunnialla loppuun, kaksi voittoa tassuun ja eteenpäin. Ensimmäisen ottelun jälkeen sattui erikoinen episodi ja ensimmäistä kertaa valmentajaurani aikana; vastustajajoukkueen valmentaja jätti kättelemättä, kuten hyviin tapoihin joukkueurheilussa kuuluu!
Kauden aikana olemme muutaman kerran kohdanneet, kuten turnausmuotoisessa sarjassa kuuluukin ja jo kaudella 2014-15 tuli joukkue tutuksi. Hänen alkukättelyiden yhteydessä käyttämänsä normaalit lauseensa on "yritetään pysyä teidän perässä" taikka "saatte nyt harjoitella maalintekoa", mutta tällä kertaa hän tuntui käyvän jo ottelun aikana yllättävän lämpöisenä.
Usein puhutaan pelaajien välisestä kunnioittamisesta mutta kyllä sitä saisi olla myös valmentajien ynnä muiden taustahenkilöiden osalta!
En väitä, ettenkö minäkään olisi joskus ollut kuumana pelin (varsinkin hävityn sellaisen!) jälkeen mutta aina olen rehdisti tunnustanut toisen paremmaksi ja paiskannut käpälää. Heittäydyn peleihin aika suurella tunteella ja rapatessa roiskuu, siinä saa kuulla tekstiä niin omat kuin vieraat ja varsinkin nuorempana olisin halunnut jutella aika paljon tuomareiden kanssa.
Vaikka kirjoitin pari blogia taaksepäin tekstiä, jossa kerroin olevani hyvin kilpailuhenkinen valmentaja ja asetan menestymisen sekä voittamiseen tähtäävän kulttuurin kehittämisen edelle niin silti pohjimmiltaan juniorisalibandyssä on kyse nimenomaan niistä pojista ja tytöistä, jotka reikäpallon perässä vipeltää. Jopa meikäläinen ymmärtää tämän. Näin ollen olisi hyvä juniorikoutsien muistaa näyttää hyvää esimerkkiä pelaajille.
Joukkueurheilun hienoimpiin asioihin kuuluu tietyt kirjoittamattomat säännöt, jotka tekee näistä lajeista juuri niin hienoja kuin ne ovatkin. Ennen ja jälkeen ottelun tehtävät kättelyt on hyvä juttu, mielestäni osoittavat pelaajien sekä toimihenkilöiden välistä kunnioitusta parhaiten. Ottelun jälkeen ikään kuin "sotakirveet" haudataan ja kunnioitetaan tulosta, näin se vaan menee!
Tunne kuuluu peleihin, niin pelaajilla kuin valmentajilla enkä tarkoita, että sitä pitäisi nyt alkaa hillitsemään -päin vastoin antaa mennä vaan mutta muistetaan niitä hyviä tapoja vaikka kuinka kirvelee tappion jälkeen!
-Hardwing
Lähdimme sangen pienellä rosterilla pelipäivän seikkailuihin, kun osa pelaajista paranteli flunssiaan ja muita kauden aikana tulleita ruhjeita sekä osa oli viettämässä työpäivää.
No peleihin itsessään lähdettiin positiivisuuden kautta ja hyvää pelihuumoria viljelemään, nyt sai kikkailla ja seikkailla kunhan varmistettiin ettei säätämisellä aiheuteta harmia koko joukkueelle.
Kohtuullisen ryhdikäs esitys parkettilattialla pelatuista matseista ja hoidettiin homma kunnialla loppuun, kaksi voittoa tassuun ja eteenpäin. Ensimmäisen ottelun jälkeen sattui erikoinen episodi ja ensimmäistä kertaa valmentajaurani aikana; vastustajajoukkueen valmentaja jätti kättelemättä, kuten hyviin tapoihin joukkueurheilussa kuuluu!
Kauden aikana olemme muutaman kerran kohdanneet, kuten turnausmuotoisessa sarjassa kuuluukin ja jo kaudella 2014-15 tuli joukkue tutuksi. Hänen alkukättelyiden yhteydessä käyttämänsä normaalit lauseensa on "yritetään pysyä teidän perässä" taikka "saatte nyt harjoitella maalintekoa", mutta tällä kertaa hän tuntui käyvän jo ottelun aikana yllättävän lämpöisenä.
Usein puhutaan pelaajien välisestä kunnioittamisesta mutta kyllä sitä saisi olla myös valmentajien ynnä muiden taustahenkilöiden osalta!
En väitä, ettenkö minäkään olisi joskus ollut kuumana pelin (varsinkin hävityn sellaisen!) jälkeen mutta aina olen rehdisti tunnustanut toisen paremmaksi ja paiskannut käpälää. Heittäydyn peleihin aika suurella tunteella ja rapatessa roiskuu, siinä saa kuulla tekstiä niin omat kuin vieraat ja varsinkin nuorempana olisin halunnut jutella aika paljon tuomareiden kanssa.
Vaikka kirjoitin pari blogia taaksepäin tekstiä, jossa kerroin olevani hyvin kilpailuhenkinen valmentaja ja asetan menestymisen sekä voittamiseen tähtäävän kulttuurin kehittämisen edelle niin silti pohjimmiltaan juniorisalibandyssä on kyse nimenomaan niistä pojista ja tytöistä, jotka reikäpallon perässä vipeltää. Jopa meikäläinen ymmärtää tämän. Näin ollen olisi hyvä juniorikoutsien muistaa näyttää hyvää esimerkkiä pelaajille.
Joukkueurheilun hienoimpiin asioihin kuuluu tietyt kirjoittamattomat säännöt, jotka tekee näistä lajeista juuri niin hienoja kuin ne ovatkin. Ennen ja jälkeen ottelun tehtävät kättelyt on hyvä juttu, mielestäni osoittavat pelaajien sekä toimihenkilöiden välistä kunnioitusta parhaiten. Ottelun jälkeen ikään kuin "sotakirveet" haudataan ja kunnioitetaan tulosta, näin se vaan menee!
Tunne kuuluu peleihin, niin pelaajilla kuin valmentajilla enkä tarkoita, että sitä pitäisi nyt alkaa hillitsemään -päin vastoin antaa mennä vaan mutta muistetaan niitä hyviä tapoja vaikka kuinka kirvelee tappion jälkeen!
-Hardwing
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Kevättä rinnassa!
Se on kuulkaas nyt maaliskuu eli voidaan sanoa, että kevät on virallisesti alkanut vaikkakin lunta näyttää ihan mukavasti olevan ulkona ja tulevaan viikonvaihteeseen Poudan Peksi lupaili uusia lumisateita.
No maaliskuu ja kevään saapuminen tarkoittaa palloilulajeissa viimeisimpien runkosarjan matsien pelaamista, jonka jälkeen Playoffit alkaa. Itsekin olen siinä mielessä hienossa tilanteessa, että joukkueemme on jo ennen viimeisintä runkosarjan turnausta (joka pelataan tulevana sunnuntaina) jo varmistanut paikkansa ylialueelliseen ensimmäisen vaiheen Playoff- karsintaan.
Koska tämän viikon matseilla ei liian suurta painoarvoa ole niin treeneissäkin on tupannut olemaan hieman höntsämeininki mutta vastaavasti vapautunut fiilis, pojilla on hauskaa eikä he liikoja stressaa.
Se on hieno juttu pelaajille jos osaavat ottaa rennosti mutta kyllä tämä kevät, kaikessa ihanuudessaan, on perkuleen stressaavaa koutseille!
Vaikka välissä on tämä viimeinen runkosarjan turnaus niin voin suoraan sanoa, että itse olen jo ajatuksia luonut tähän ensimmäiselle pleijarikierrokselle, katsonut tulevien vastustajien nettisivuja sekä tilastoja ja ennenkaikkea psyykannut itseäni näihin "kevät-tansseihin". Koska homma toimii kerrasta poikki -systeemillä voihan meidän matsit päättyä jo heti ensimmäisellä portaalla mutta käytännössä mahdollisuudet on vetää tappiin asti eli noin huhtikuun puoleenväliin asti. Se on tällaiselle korkeasta verenpaineesta kärsivälle kova juttu!
Ammattivalmentajilla ymmärrän, että voi tässä kevään kynnyksellä ajatukset harhailla ja jännitystä alkaa puskemaan hyvissä ajoin mutta mitenkäs näin juniorivalmentajalle voi kyseinen käydä?
No, allekirjoittanut ei ole vielä koutsiuransa aikana päässyt paljoakaan maistelemaan näitä jatkopelejä ja kun ei ole päivätöitä häiritsemässä rakasta harrastusta niin siinähän se yhtälö on valmis.
Joukkueen kannalta tämä kyseinen yhtälöhän on mitä mainioin, koska heillehän se on hyvä kun juniorivalmentaja pystyy näinkin paljon paneutumaan peleihin sekä vastustajiin. Mutta koutsille itselleen yllättävän rankkaa, kun ajatukset on vain ja ainoastaan salibandyssä. Liika hössöttäminenhän on yleensä pahasta ja nytkin pitäisi vaan luottaa siihen legendaariseen omaan tekemiseen mutta kun panokset alkaa kasvaa niin toki sitä alkaa automaattisesti luomaan suunnitelmaa B ja C ja niin edelleen.
Harjoituksissa olen ajatellut paneutua enemmän hyvän fiiliksen ylläpitoon, koska tässä pisteessä mitään uusia taktisia juttuja ei mielestäni kannata lähteä hieromaan. Luotetaan siihen pelitapaan millä on tämä kausi tähänkin mennessä hinkattu, yrittää vetää lyhyitä mutta sitäkin terävämpiä harjoitteita ja 1 vastaan 1 -harjoitteista kaivetaan asennetta.
Tähän loppuun vielä pahoittelut Teille hyvät lukijat, että tämä teksti nyt oli tällä kertaa hieman "päiväkirjatyyppinen" omien fiilisten avautuminen mutta ajattelin, että kenties jotakin valmennuspuuhien ulkopuolista voisi kiinnostaa mitä silloin pyörii koutsin mielessä!
Toivotan tämän tekstin myötä kaikille runkosarjan jälkeen jatkoon edenneille joukkueille ja heidän taustaporukoille tsemppiä peleihin, yritetään naattia!
-Hardwing
No maaliskuu ja kevään saapuminen tarkoittaa palloilulajeissa viimeisimpien runkosarjan matsien pelaamista, jonka jälkeen Playoffit alkaa. Itsekin olen siinä mielessä hienossa tilanteessa, että joukkueemme on jo ennen viimeisintä runkosarjan turnausta (joka pelataan tulevana sunnuntaina) jo varmistanut paikkansa ylialueelliseen ensimmäisen vaiheen Playoff- karsintaan.
Koska tämän viikon matseilla ei liian suurta painoarvoa ole niin treeneissäkin on tupannut olemaan hieman höntsämeininki mutta vastaavasti vapautunut fiilis, pojilla on hauskaa eikä he liikoja stressaa.
Se on hieno juttu pelaajille jos osaavat ottaa rennosti mutta kyllä tämä kevät, kaikessa ihanuudessaan, on perkuleen stressaavaa koutseille!
Vaikka välissä on tämä viimeinen runkosarjan turnaus niin voin suoraan sanoa, että itse olen jo ajatuksia luonut tähän ensimmäiselle pleijarikierrokselle, katsonut tulevien vastustajien nettisivuja sekä tilastoja ja ennenkaikkea psyykannut itseäni näihin "kevät-tansseihin". Koska homma toimii kerrasta poikki -systeemillä voihan meidän matsit päättyä jo heti ensimmäisellä portaalla mutta käytännössä mahdollisuudet on vetää tappiin asti eli noin huhtikuun puoleenväliin asti. Se on tällaiselle korkeasta verenpaineesta kärsivälle kova juttu!
Ammattivalmentajilla ymmärrän, että voi tässä kevään kynnyksellä ajatukset harhailla ja jännitystä alkaa puskemaan hyvissä ajoin mutta mitenkäs näin juniorivalmentajalle voi kyseinen käydä?
No, allekirjoittanut ei ole vielä koutsiuransa aikana päässyt paljoakaan maistelemaan näitä jatkopelejä ja kun ei ole päivätöitä häiritsemässä rakasta harrastusta niin siinähän se yhtälö on valmis.
Joukkueen kannalta tämä kyseinen yhtälöhän on mitä mainioin, koska heillehän se on hyvä kun juniorivalmentaja pystyy näinkin paljon paneutumaan peleihin sekä vastustajiin. Mutta koutsille itselleen yllättävän rankkaa, kun ajatukset on vain ja ainoastaan salibandyssä. Liika hössöttäminenhän on yleensä pahasta ja nytkin pitäisi vaan luottaa siihen legendaariseen omaan tekemiseen mutta kun panokset alkaa kasvaa niin toki sitä alkaa automaattisesti luomaan suunnitelmaa B ja C ja niin edelleen.
Harjoituksissa olen ajatellut paneutua enemmän hyvän fiiliksen ylläpitoon, koska tässä pisteessä mitään uusia taktisia juttuja ei mielestäni kannata lähteä hieromaan. Luotetaan siihen pelitapaan millä on tämä kausi tähänkin mennessä hinkattu, yrittää vetää lyhyitä mutta sitäkin terävämpiä harjoitteita ja 1 vastaan 1 -harjoitteista kaivetaan asennetta.
Tähän loppuun vielä pahoittelut Teille hyvät lukijat, että tämä teksti nyt oli tällä kertaa hieman "päiväkirjatyyppinen" omien fiilisten avautuminen mutta ajattelin, että kenties jotakin valmennuspuuhien ulkopuolista voisi kiinnostaa mitä silloin pyörii koutsin mielessä!
Toivotan tämän tekstin myötä kaikille runkosarjan jälkeen jatkoon edenneille joukkueille ja heidän taustaporukoille tsemppiä peleihin, yritetään naattia!
-Hardwing
maanantai 22. helmikuuta 2016
Onko keskikenttä mörkö?
Kuluneena viikonloppuna ei ollut omalla joukkueella pelejä mutta innokkaana ja salibandyn "nälkäisenä" koutsina olin katsomassa kuitenkin erään aikuisten alasarjan turnausta.
Siellä bongasin taas jälleen kerran seikan viisikkopeleistä, joka ihmetyttää minua koko ajan. Mikä ihme siinä on, että peliä ei uskalleta avata keskustan kautta tai ajoittain jopa seinäsyötön käyttäminen kentän keskialueella on aivan mahdotonta? Miksi ihmeessä sitä palloa pitää "raahata" vastustajan hyökkäysalueelle nimenomaan vain ja ainoastaan laitoja pitkin niin paljon, että matsin jälkeen laidan vieressä on jo urat mitä pitkin pallo on kiitänyt hyökkäysalueen kulmaan.
Eikä tämä havainto nyt koske vain tätä viikonloppua ja jotain aikuisten alasarjan yksittäistä turnausta vaan havainto koskee jo todella pitkältä ajalta sekä eri sarjatasoja, niin aikuisten -kuin junioreiden sarjoissa. Sen ymmärrän, että pienemmissä junnuissa joissa vasta opetellaan pelaamaan eikä pelaajien tekniset taidot ole niin hyvät, kuin myöhemmin hyvän harjoittelun tuloksena voi olla, palloa pelataan varman päälle laitoja pitkin minimoidakseen mahdolliset pallonmenetykset. Mutta että vielä vanhemmissa junnuissa ja aikuisten ylemmilläkin sarjatasoilla.
Kerran erään alasarjan turnauksessa pelatun matsin jälkeen olin juttusilla pelaajan kanssa ja kyselin miksi hänen joukkueensa ei käyttänyt hyödyksi keskikentällä ollutta järkyttävän kokoista aukkoa johon olisi voinut "viljellä" syöttöjä. Vastaus oli tyhjentävä; "meidän valmentaja on kieltänyt meitä koskaan syöttämästä keskelle". Kyllä siinä meni turnauskiskalta ostettu sumppi väärään rööriin, kun tämän lauseen kuulin! Ei prkle voi olla mahdollista, että aikuisilta pelaajilta (pelatkoon sitten nelos, vitos -tai kutosdivaria) kielletään omien aivojen käyttö!
Tämän kaltaisen pelaajien suitsimisten kautta syntyy niin paljon ennalta-arvattavaa "stigasählyä", jossa pelaajat kulkee omilla pelipaikoillaan kuin legendaarisessa Stiga -pöytäjääkiekkopelissä olevat muoviukot. Pelaaja; jos olet pelin aikana huomannut keskellä kenttää vastustajalta ison aukon tai vastaavasti he karvaavat esimerkiksi "noppavitonen" -muodostelmassa korkealta mutta laitoja pitkin niin luota itseesi sekä pelikaveriisi ja anna se syöttö siihen keskelle.
Minun ajatuksissa matsit ratkaistaan kolmen "sota-alueen" hallinnalla; oman maalialueen edusta, keskikenttä ja vastustajan maalialueen edusta. Näistä ensimmäinen ja viimeinen on lähinnä kaksinkamppailupelaamista, fyysisyyttä ja tahtoa voittaa tilanne. Mutta maalinedustatilanteissa on myös onnella näppinsä pelissä, varsinkin jos pallot pomppii kovastikin ja siinä useampikin pelaaja on huitomassa palloa niin se on hieman tuuristakin kiinni pomppiiko peliväline verkkoihin vai ei. Keskikentän hallinnassa ei ole onnella mitään tekemistä ja nostankin sen entistä suurempaan osaan pelin hallinnasta! Jokainen valmentaja saa sitten itse määritellä omaan rosteriinsa ja pelikirjaansa peilaten oman sapluunansa keskustan hallintaan mutta tohdin väittää, että se keskikenttä ei ole niin iso mörkö kuin ehkä moni koutsi ajattelee.
Tehdäänkö koutsit nyt niin, että kaudella 2016-17 alamme siirtämään peliä laidoilta enemmän luovempaan suuntaan ja annetaan pallon mennä kohti jotain jännää, kohti keskikenttää..?
-Hardwing
Siellä bongasin taas jälleen kerran seikan viisikkopeleistä, joka ihmetyttää minua koko ajan. Mikä ihme siinä on, että peliä ei uskalleta avata keskustan kautta tai ajoittain jopa seinäsyötön käyttäminen kentän keskialueella on aivan mahdotonta? Miksi ihmeessä sitä palloa pitää "raahata" vastustajan hyökkäysalueelle nimenomaan vain ja ainoastaan laitoja pitkin niin paljon, että matsin jälkeen laidan vieressä on jo urat mitä pitkin pallo on kiitänyt hyökkäysalueen kulmaan.
Eikä tämä havainto nyt koske vain tätä viikonloppua ja jotain aikuisten alasarjan yksittäistä turnausta vaan havainto koskee jo todella pitkältä ajalta sekä eri sarjatasoja, niin aikuisten -kuin junioreiden sarjoissa. Sen ymmärrän, että pienemmissä junnuissa joissa vasta opetellaan pelaamaan eikä pelaajien tekniset taidot ole niin hyvät, kuin myöhemmin hyvän harjoittelun tuloksena voi olla, palloa pelataan varman päälle laitoja pitkin minimoidakseen mahdolliset pallonmenetykset. Mutta että vielä vanhemmissa junnuissa ja aikuisten ylemmilläkin sarjatasoilla.
Kerran erään alasarjan turnauksessa pelatun matsin jälkeen olin juttusilla pelaajan kanssa ja kyselin miksi hänen joukkueensa ei käyttänyt hyödyksi keskikentällä ollutta järkyttävän kokoista aukkoa johon olisi voinut "viljellä" syöttöjä. Vastaus oli tyhjentävä; "meidän valmentaja on kieltänyt meitä koskaan syöttämästä keskelle". Kyllä siinä meni turnauskiskalta ostettu sumppi väärään rööriin, kun tämän lauseen kuulin! Ei prkle voi olla mahdollista, että aikuisilta pelaajilta (pelatkoon sitten nelos, vitos -tai kutosdivaria) kielletään omien aivojen käyttö!
Tämän kaltaisen pelaajien suitsimisten kautta syntyy niin paljon ennalta-arvattavaa "stigasählyä", jossa pelaajat kulkee omilla pelipaikoillaan kuin legendaarisessa Stiga -pöytäjääkiekkopelissä olevat muoviukot. Pelaaja; jos olet pelin aikana huomannut keskellä kenttää vastustajalta ison aukon tai vastaavasti he karvaavat esimerkiksi "noppavitonen" -muodostelmassa korkealta mutta laitoja pitkin niin luota itseesi sekä pelikaveriisi ja anna se syöttö siihen keskelle.
Minun ajatuksissa matsit ratkaistaan kolmen "sota-alueen" hallinnalla; oman maalialueen edusta, keskikenttä ja vastustajan maalialueen edusta. Näistä ensimmäinen ja viimeinen on lähinnä kaksinkamppailupelaamista, fyysisyyttä ja tahtoa voittaa tilanne. Mutta maalinedustatilanteissa on myös onnella näppinsä pelissä, varsinkin jos pallot pomppii kovastikin ja siinä useampikin pelaaja on huitomassa palloa niin se on hieman tuuristakin kiinni pomppiiko peliväline verkkoihin vai ei. Keskikentän hallinnassa ei ole onnella mitään tekemistä ja nostankin sen entistä suurempaan osaan pelin hallinnasta! Jokainen valmentaja saa sitten itse määritellä omaan rosteriinsa ja pelikirjaansa peilaten oman sapluunansa keskustan hallintaan mutta tohdin väittää, että se keskikenttä ei ole niin iso mörkö kuin ehkä moni koutsi ajattelee.
Tehdäänkö koutsit nyt niin, että kaudella 2016-17 alamme siirtämään peliä laidoilta enemmän luovempaan suuntaan ja annetaan pallon mennä kohti jotain jännää, kohti keskikenttää..?
-Hardwing
maanantai 15. helmikuuta 2016
Kolmosketju; arjen sankarit!
Ei ole mikään salaisuus, että oma peliurani jäi kohtuullisen lyhyeksi. Aina ei päästy edes kentälle vaan istuttiin pelireissut kokonaan collegeissa katsomassa matsit vaihtoaitiosta ja jos kutsu peleihin tuli niin kolmosketjussa sitä itsekin mentiin. Näin ollen pystyn aina samaistumaan kolmosen työmyyriin ja tuntemaan sen pienen harmituksen, kun peliaika jää enemmän tai vähemmän lyhyemmäksi kuin "kärkiketjuilla".
Olimme joukkueen kanssa viettämässä ystävänpäivää toiseksi viimeisessä ylemman jatkosarjan alueturnauksessa Sastamalassa (tunnetaan myös nimellä Vammala). Saldona kahdesta matsista oli kaksi voittoa maalierolla 20-9 ja näiden voittojen ansiosta varmistimme jo ennen viimeistä turneeta kärkipaikkamme lohkossa ja sitä kautta jatkopelit kutsuu varmasti myöhemmin maaliskuussa. Vaikkakin sunnuntainen päivä oli menestyksekäs niin löysin silti mielestäni pohtimisen arvoisen aiheen tältäkin pelireissulta; mikä on kolmosketjun arvo joukkueessa ja erityisesti valmentajalle?
Fakta toki on, että kahteen ensimmäiseen ketjuun useimmiten löytyy piirun verran enemmän "käsiä" ja sitä kautta maalintekovoimaa kuin kolmosesta. Silti kolmosketjun kaverit tulevat kerta toisensa jälkeen harjoituksiin, tekevät harjoitteita mahdollisimman hyvin, raatavat ja raastavat peleissä -tekevät sitä arvokasta "näkymätöntä" duunia joukkueen eteen.
Miksi se kolmosketju saa useimmiten penkkikomennuksen, kun homma meinaa lähteä joukkueelta räpylästä? Vastauksena voi todeta, että se nyt on vaan siinä tilanteessa ja kiireessä helpoin ratkaisu. Ikävä kyllä harvemmin koutsilla on siinä pisteessä aikaa räknätä ketjuja ihan ajatuksella uusiksi vaan tulee tartuttua helpoimpaan "oljenkorteen". Juniorisarjoissa, lukuunottamatta SM-sarjaa taikka Divaria, peliaika on 3 x 15 minuuttia. Tuokin vartti peliaikaa rullaa non-stoppina paitsi kolmannen erän kolme viimeistä minuuttia jolloin aika menee aina paussille kun tuomari viheltää. Siinä tulee koutsin tehdä nopeita ratkaisuja, kun aika hupenee ja huomaa joukkueen lähtevän säätämään omiaan
Valmentajan omia ihmissuhdetaitoja testataan siinä kuinka hän asian ilmoittaa joukkueelle siten, että joukkueen tekeminen saadaan tasapainoon ja ettei kaikesta huolimatta hyvin pärjännyt kolmonen menetä sitä kuuluisaa pelihuumoriaan.
Tällä kaudella kolmosketjumme on noudattanut ehkäpä parhaiten toivottua viisikkopeliä. On se sitten noppavitosta taikka "mökkiä" eli 1-2-2 niin tästä viisikosta on löytynyt parhaiten se tarvittava nöyryys tekemään duunia joukkueen eteen. Ja kyllähän he pistää verkkoa heilumaan vastustajan maalista, kun tarpeeksi messevä sauma tulee!
Haastankin nyt juniorivalmentajia miettimään oman joukkueensa kolmoskentän arvoa. Ovatko he pelkkä täyteketju, jossa kierrätetään pelaajia sen mukaan miten heitä käy treeneissä ja peleissä antavat "vaan" huilia ykkös-kakkosketjun pelaajille? Vai pyritäänkö tähän viisikkoon löytämään mahdollisimman pysyvät kaverit ja rohkaista heitä käyttämään vahvuuksiaan? Voisiko tämä ketju jopa ratkaista matseja?
Olimme joukkueen kanssa viettämässä ystävänpäivää toiseksi viimeisessä ylemman jatkosarjan alueturnauksessa Sastamalassa (tunnetaan myös nimellä Vammala). Saldona kahdesta matsista oli kaksi voittoa maalierolla 20-9 ja näiden voittojen ansiosta varmistimme jo ennen viimeistä turneeta kärkipaikkamme lohkossa ja sitä kautta jatkopelit kutsuu varmasti myöhemmin maaliskuussa. Vaikkakin sunnuntainen päivä oli menestyksekäs niin löysin silti mielestäni pohtimisen arvoisen aiheen tältäkin pelireissulta; mikä on kolmosketjun arvo joukkueessa ja erityisesti valmentajalle?
Fakta toki on, että kahteen ensimmäiseen ketjuun useimmiten löytyy piirun verran enemmän "käsiä" ja sitä kautta maalintekovoimaa kuin kolmosesta. Silti kolmosketjun kaverit tulevat kerta toisensa jälkeen harjoituksiin, tekevät harjoitteita mahdollisimman hyvin, raatavat ja raastavat peleissä -tekevät sitä arvokasta "näkymätöntä" duunia joukkueen eteen.
Miksi se kolmosketju saa useimmiten penkkikomennuksen, kun homma meinaa lähteä joukkueelta räpylästä? Vastauksena voi todeta, että se nyt on vaan siinä tilanteessa ja kiireessä helpoin ratkaisu. Ikävä kyllä harvemmin koutsilla on siinä pisteessä aikaa räknätä ketjuja ihan ajatuksella uusiksi vaan tulee tartuttua helpoimpaan "oljenkorteen". Juniorisarjoissa, lukuunottamatta SM-sarjaa taikka Divaria, peliaika on 3 x 15 minuuttia. Tuokin vartti peliaikaa rullaa non-stoppina paitsi kolmannen erän kolme viimeistä minuuttia jolloin aika menee aina paussille kun tuomari viheltää. Siinä tulee koutsin tehdä nopeita ratkaisuja, kun aika hupenee ja huomaa joukkueen lähtevän säätämään omiaan
Valmentajan omia ihmissuhdetaitoja testataan siinä kuinka hän asian ilmoittaa joukkueelle siten, että joukkueen tekeminen saadaan tasapainoon ja ettei kaikesta huolimatta hyvin pärjännyt kolmonen menetä sitä kuuluisaa pelihuumoriaan.
Tällä kaudella kolmosketjumme on noudattanut ehkäpä parhaiten toivottua viisikkopeliä. On se sitten noppavitosta taikka "mökkiä" eli 1-2-2 niin tästä viisikosta on löytynyt parhaiten se tarvittava nöyryys tekemään duunia joukkueen eteen. Ja kyllähän he pistää verkkoa heilumaan vastustajan maalista, kun tarpeeksi messevä sauma tulee!
Haastankin nyt juniorivalmentajia miettimään oman joukkueensa kolmoskentän arvoa. Ovatko he pelkkä täyteketju, jossa kierrätetään pelaajia sen mukaan miten heitä käy treeneissä ja peleissä antavat "vaan" huilia ykkös-kakkosketjun pelaajille? Vai pyritäänkö tähän viisikkoon löytämään mahdollisimman pysyvät kaverit ja rohkaista heitä käyttämään vahvuuksiaan? Voisiko tämä ketju jopa ratkaista matseja?
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
MM-karsinnat on hyvä juttu!
Viimeisimmässä tekstissäni kerroin omia havaintojani kuluneen viikonvaihteen U19 -maajoukkueiden peleistä ja tarkemmin sanottuna päätöspäivän matseista sunnuntailta.
Ajattelin, että nyt kun on päästy maaottelukarkeloiden makuun niin jatketaan samalla teemalla mutta luodaanpa katseita hetki sitten päättyneisiin aikuisten miesten MM-kisojen karsintoihin.
Suomi pelasi karsintansa Virossa ja tahkosi neljästä pelistä neljä voittoa maalisuhteella 66-5. Arvioin mielessäni ennen turnausta Suomen päästävän alle kymmenen kaappia omiin mutta tehtyjen maalien määrä jäi 10-20 häkkiä pienemmäksi kuin ajattelin. Toisen pelipäivän Tanska -voitto "vaan" 9-2 jopa säikäytti. Jo ensimmäisen pelin jälkeen, jonka sinivalkoiset voitti 23-1 Itävaltaa vastaan, iltapäivälehdet nettisivuillaan kirkuivat "onko näissä karsinnoissa mitään järkeä?".
Minun mielestäni on!
Nämä karsinnat antaa valmennukselle erittäin tärkeää dataa joukkueesta, testaa pelaajien henkistä kestävyyttä ja tärkeimpänä antaa näyttöä pienemmille maille kärkimaiden vauhdista.
Täytyy rehellisesti sanoa, että en kuitenkaan tunne sääntöjä karsintojen osalta, että pitääkö näissä kinkereissä jo olla valmis MM-kisajoukkue kasassa vai saako sitä muokkailla vielä lähempänä kisoja? Uskoisin, että 20 kenttäpelaajan rosterista 8-5 pelaajaa oli matkassa "try-outilla" ja näin ollen sai antaa arvokkaita maaottelunäyttöjä valmennukselle. Fakta kuitenkin on, että näitä maajoukkueleirityksiä on kohtuullisen vähän eikä pelimäärilläkään mässäillä joten nämä karsinnat on todella mainio paikka näyttää osaamistaan. Toki pelivauhti ei näissä nyt ole lähellekään varsinaisia kisoja saati sitä mitä tuleman pitää vaikkapa Ruotsia vastaan mutta yhtä kaikki.
Pelaajien henkinen kestävyys. Se on tärkein kestävyys mitä mitataan, kun alkaa ne oikeat kisat ja varsinkin jos Suomi pääsee mitalipeleihin. Kärjessä taktiset erot on todella pienet eikä sillä loppupeleissä ole läheskään niin suurta väliä verrattuna siihen kuinka hyvin olet valmistautunut, mikä on niinsanotusti pelipäivän kunto.
Mikä onkaan parempi paikka kokeilla "sipulin" kestävyyttä kuin nämä karsinnat? Yhtälailla kuin kisoissa niin näissäkin pelaajan pitää olla yhtä valmis pelaamaan ja kyllähän siinä koetellaan malttia, kun vastustaja pistää oman maalinsa eteen "kilpikonnapuolustuksen" ja jauhat omaa peliäsi siihen täydet 60 minuuttia.
Vaikka olenkin tässä tuonut Suomen näkökulmasta hyötyjä irti näistä MM-karsinnoista niin kunnolla se luun ydin on se, että nämä pienemmät säbämaat saavat näytönpaikkansa.
Näin ollen on hyvä, että näitä karsintoja pelataan koska mitenkä muuten pienemmät salibandymaat saisivat testata rajojaan? Kyllähän se varmasti vaikkapa Tanskaa ketuttaa ottaa pataan joka matsi noin kymmenen maalin erolla mutta mitä sitten? Taas on päästy näkemään sen hetkinen kärkimaiden/kärkimaan vauhti ja toivottavasti otettu jotain oppia siitä. Tarpeeksi kun käkättimeen tulee ja malttaa opiskella niitä hyviä juttuja peleistään sekä ennenkaikkea niitä mitä on mennyt pieleen niin pakkohan sen on tuottaa voittojakin jollain aikajänteellä!
Muistan Tero Tiitun kertoneen Ylen Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa, että viime karsinnoissa erään ottelun jälkeen (jonka Suomi oli voittanut aika reilusti) oli vastustaja tullut erikseen kiittämään sitä, että Suomi oli pelannut kunnolla heitä vastaan ja tuloksesta huolimatta saivat nähdä virheitään ja oppia niistä.
Joten; vaikkakin tällä hetkellä MM-karsinnat on Suomen maajoukkueelle ns. harjoitusturnaus niin pitää nähdä näiden tulosten taakse ja annetaan arvo myös pienemmille säbämaille, pitkässä juoksussa saamme lisää entistä parempia MM-turnauksia!
-Hardwing
Ajattelin, että nyt kun on päästy maaottelukarkeloiden makuun niin jatketaan samalla teemalla mutta luodaanpa katseita hetki sitten päättyneisiin aikuisten miesten MM-kisojen karsintoihin.
Suomi pelasi karsintansa Virossa ja tahkosi neljästä pelistä neljä voittoa maalisuhteella 66-5. Arvioin mielessäni ennen turnausta Suomen päästävän alle kymmenen kaappia omiin mutta tehtyjen maalien määrä jäi 10-20 häkkiä pienemmäksi kuin ajattelin. Toisen pelipäivän Tanska -voitto "vaan" 9-2 jopa säikäytti. Jo ensimmäisen pelin jälkeen, jonka sinivalkoiset voitti 23-1 Itävaltaa vastaan, iltapäivälehdet nettisivuillaan kirkuivat "onko näissä karsinnoissa mitään järkeä?".
Minun mielestäni on!
Nämä karsinnat antaa valmennukselle erittäin tärkeää dataa joukkueesta, testaa pelaajien henkistä kestävyyttä ja tärkeimpänä antaa näyttöä pienemmille maille kärkimaiden vauhdista.
Täytyy rehellisesti sanoa, että en kuitenkaan tunne sääntöjä karsintojen osalta, että pitääkö näissä kinkereissä jo olla valmis MM-kisajoukkue kasassa vai saako sitä muokkailla vielä lähempänä kisoja? Uskoisin, että 20 kenttäpelaajan rosterista 8-5 pelaajaa oli matkassa "try-outilla" ja näin ollen sai antaa arvokkaita maaottelunäyttöjä valmennukselle. Fakta kuitenkin on, että näitä maajoukkueleirityksiä on kohtuullisen vähän eikä pelimäärilläkään mässäillä joten nämä karsinnat on todella mainio paikka näyttää osaamistaan. Toki pelivauhti ei näissä nyt ole lähellekään varsinaisia kisoja saati sitä mitä tuleman pitää vaikkapa Ruotsia vastaan mutta yhtä kaikki.
Pelaajien henkinen kestävyys. Se on tärkein kestävyys mitä mitataan, kun alkaa ne oikeat kisat ja varsinkin jos Suomi pääsee mitalipeleihin. Kärjessä taktiset erot on todella pienet eikä sillä loppupeleissä ole läheskään niin suurta väliä verrattuna siihen kuinka hyvin olet valmistautunut, mikä on niinsanotusti pelipäivän kunto.
Mikä onkaan parempi paikka kokeilla "sipulin" kestävyyttä kuin nämä karsinnat? Yhtälailla kuin kisoissa niin näissäkin pelaajan pitää olla yhtä valmis pelaamaan ja kyllähän siinä koetellaan malttia, kun vastustaja pistää oman maalinsa eteen "kilpikonnapuolustuksen" ja jauhat omaa peliäsi siihen täydet 60 minuuttia.
Vaikka olenkin tässä tuonut Suomen näkökulmasta hyötyjä irti näistä MM-karsinnoista niin kunnolla se luun ydin on se, että nämä pienemmät säbämaat saavat näytönpaikkansa.
Näin ollen on hyvä, että näitä karsintoja pelataan koska mitenkä muuten pienemmät salibandymaat saisivat testata rajojaan? Kyllähän se varmasti vaikkapa Tanskaa ketuttaa ottaa pataan joka matsi noin kymmenen maalin erolla mutta mitä sitten? Taas on päästy näkemään sen hetkinen kärkimaiden/kärkimaan vauhti ja toivottavasti otettu jotain oppia siitä. Tarpeeksi kun käkättimeen tulee ja malttaa opiskella niitä hyviä juttuja peleistään sekä ennenkaikkea niitä mitä on mennyt pieleen niin pakkohan sen on tuottaa voittojakin jollain aikajänteellä!
Muistan Tero Tiitun kertoneen Ylen Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa, että viime karsinnoissa erään ottelun jälkeen (jonka Suomi oli voittanut aika reilusti) oli vastustaja tullut erikseen kiittämään sitä, että Suomi oli pelannut kunnolla heitä vastaan ja tuloksesta huolimatta saivat nähdä virheitään ja oppia niistä.
Joten; vaikkakin tällä hetkellä MM-karsinnat on Suomen maajoukkueelle ns. harjoitusturnaus niin pitää nähdä näiden tulosten taakse ja annetaan arvo myös pienemmille säbämaille, pitkässä juoksussa saamme lisää entistä parempia MM-turnauksia!
-Hardwing
maanantai 8. helmikuuta 2016
Havaintoja Espoosta
Vietin sunnuntain kokonaan Espoossa U19 -maajoukkueiden tapahtumassa, joka oli osa salibandyvalmentajan koulutusta/kurssia, jota olen suorittanut pitkin kulunutta kautta.
Odotukset päivän suhteen oli kohtuullisen suuret, koska viimeksi olin nähnyt paikanpäällä nuorten maaotteluita kun oli suorittamassa ykköstason kurssia ja silloin olimme Vantaalla Gatorade -nimisessä maaottelutapahtumassa.
Ensimmäisenä oli ohjelmassa tyttöjen ottelu ja odotin ottelusta tasaväkistä, koska Suomi oli voittanut rangaistuslaukausten kautta Ruotsin plikat lauantaina lukemin 2-1. No, eipä ollut tietoakaan tasaisuudesta. Suomen peli oli todella hidasta! Juoksu, syötöt, pallon liikuttaminen ylipäätään..
Kuvaavaa ehkä tässä on, että ylivoimalla Suomen viisikko seisoi suorin jaloin eikä sinikeltaisten nelikon tarvinnut liikkua lainkaan koska mitään vaaraa ei ollut. Syötöt otettiin aina pysäytyksellä haltuun eikä jatkettu ns. ykkösellä eteenpäin, jotta Ruotsin nelikkoa olisi saatu liikkeelle.
Suomi pelasi 1-2-2 -kuviolla eli "mökillä". Ykkösketjun kärkikarvaajana toimi ehkä joukkueen hitain pelaaja vankan polvitukensa kanssa ja selkeästi varoi 1-1 tilanteita kulmissa eikä saanut annettua vastustajan puolustajiin sen kaltaista painetta kuin kärkikarvaajan kuuluu. Harmillista oli myös se, että saatuaan välillä palloa niin kolme neljästä kerrasta onnistui syöttämään taikka muutoin tuhrimaan kuulan vastustajalle. No, eipä sillä että Suomi olisi hävinnyt matsinsa pelkästään ykkösketjuunsa saati heidän kärkikarvaajaan mutta halusin tuoda tämänkin huomion ilmi. Ottelun lopputuloksena puhdas 4-1 voitto Ruotsille.
Poikien puolella sitten olikin vauhtia todella paljon, varsinkin ensimmäinen viisiminuuttinen mentiin kovaa päästä päähän kunnes alkuinnostus oli tapettu.
Vastassa oli kaksi eri tyylistä taktiikkaa, Suomi käytti 2-2-1 kuviota kohtalaisen korkealla karvauksella ja vastaavasti Ruotsi luotti vanhaan kunnon "noppavitoseen". Ruotsin noppa voitti ja loppujenlopuksi lukemat olivat 11-6.
Mikä meni vikaan pojilla? No yli-innokas kohkaaminen ja liian kova into päästä Ruotsin hyökkäysalueelle. Hyökkäysalueelle pallo saatiin syöttämällä pitkä kulmaan, Suomipoika juoksi perään ja Ruotsi tuplasi eli tuli kahdella karvaan palloa pois. Toisaalta myös länsinaapurin erittäin tiivis keskialueen pelaaminen ja kotijoukkueen yksin pallon kanssa puskeminen johti pariin erittäin vaaralliseen pelinkääntöön ja taisipa niistä tulla heti maalitkin vastustajalle.
Täytyy myöntää, että vaikka itsekin olen aktiivisen salibandyn ystävä ja olen paaluttanut energistä maalille suuntaamista ja laukaisujen määrää niin kyllä tässä tapauksessa Suomen poikien olisi kannattanut mielestäni ottaa pallonhallinnan kautta enemmän homma haltuun. Vaikeudet tuli, kun lähdettiin juoksukisaan Ruotsin kanssa ja lähdettiin henkilökohtaisilla sooloilla raahaan kuulaa hyökkäysalueelle. Siinä kohdin, kun Suomi jotenkuten sai jäädytettyä peliä ja piti pidempiä jaksoja palloa niin homma helpottui heti.
No, ehdottomasti positiivisin anti oli peleistä oli huomata kummankin Suomen maajoukkueista pelaavan melko lähelle samoilla tavoilla. Eli tämän viikonlopun teemana näkyi olevan pallon saanti nopeasti hyökkäysalueelle ja nimenomaan vasenta laitaa pitkällä syötöllä kulmaan. Huolestuneena kuitenkin katsoin sunnuntaipäivän pelejä, koska jos tämä systeemi pidetään tuleviin nuorten salibandyn MM-kisoihinkin niin nenään tulee. Pitkällä juoksulla olisi kuitenkin hienoa jos kummatkin maajoukkueemme pelaisivat samantyyppisillä sapluunoilla!
Tyttöjen/naisten valmennuksessa toimiville seurakoutseille terveisiä, että pidetään vaan kovaa tempoa ja vaatimustasoa yllä treeneissä -aktiivisuus on päivän sana.
-Hardwing
Odotukset päivän suhteen oli kohtuullisen suuret, koska viimeksi olin nähnyt paikanpäällä nuorten maaotteluita kun oli suorittamassa ykköstason kurssia ja silloin olimme Vantaalla Gatorade -nimisessä maaottelutapahtumassa.
Ensimmäisenä oli ohjelmassa tyttöjen ottelu ja odotin ottelusta tasaväkistä, koska Suomi oli voittanut rangaistuslaukausten kautta Ruotsin plikat lauantaina lukemin 2-1. No, eipä ollut tietoakaan tasaisuudesta. Suomen peli oli todella hidasta! Juoksu, syötöt, pallon liikuttaminen ylipäätään..
Kuvaavaa ehkä tässä on, että ylivoimalla Suomen viisikko seisoi suorin jaloin eikä sinikeltaisten nelikon tarvinnut liikkua lainkaan koska mitään vaaraa ei ollut. Syötöt otettiin aina pysäytyksellä haltuun eikä jatkettu ns. ykkösellä eteenpäin, jotta Ruotsin nelikkoa olisi saatu liikkeelle.
Suomi pelasi 1-2-2 -kuviolla eli "mökillä". Ykkösketjun kärkikarvaajana toimi ehkä joukkueen hitain pelaaja vankan polvitukensa kanssa ja selkeästi varoi 1-1 tilanteita kulmissa eikä saanut annettua vastustajan puolustajiin sen kaltaista painetta kuin kärkikarvaajan kuuluu. Harmillista oli myös se, että saatuaan välillä palloa niin kolme neljästä kerrasta onnistui syöttämään taikka muutoin tuhrimaan kuulan vastustajalle. No, eipä sillä että Suomi olisi hävinnyt matsinsa pelkästään ykkösketjuunsa saati heidän kärkikarvaajaan mutta halusin tuoda tämänkin huomion ilmi. Ottelun lopputuloksena puhdas 4-1 voitto Ruotsille.
Poikien puolella sitten olikin vauhtia todella paljon, varsinkin ensimmäinen viisiminuuttinen mentiin kovaa päästä päähän kunnes alkuinnostus oli tapettu.
Vastassa oli kaksi eri tyylistä taktiikkaa, Suomi käytti 2-2-1 kuviota kohtalaisen korkealla karvauksella ja vastaavasti Ruotsi luotti vanhaan kunnon "noppavitoseen". Ruotsin noppa voitti ja loppujenlopuksi lukemat olivat 11-6.
Mikä meni vikaan pojilla? No yli-innokas kohkaaminen ja liian kova into päästä Ruotsin hyökkäysalueelle. Hyökkäysalueelle pallo saatiin syöttämällä pitkä kulmaan, Suomipoika juoksi perään ja Ruotsi tuplasi eli tuli kahdella karvaan palloa pois. Toisaalta myös länsinaapurin erittäin tiivis keskialueen pelaaminen ja kotijoukkueen yksin pallon kanssa puskeminen johti pariin erittäin vaaralliseen pelinkääntöön ja taisipa niistä tulla heti maalitkin vastustajalle.
Täytyy myöntää, että vaikka itsekin olen aktiivisen salibandyn ystävä ja olen paaluttanut energistä maalille suuntaamista ja laukaisujen määrää niin kyllä tässä tapauksessa Suomen poikien olisi kannattanut mielestäni ottaa pallonhallinnan kautta enemmän homma haltuun. Vaikeudet tuli, kun lähdettiin juoksukisaan Ruotsin kanssa ja lähdettiin henkilökohtaisilla sooloilla raahaan kuulaa hyökkäysalueelle. Siinä kohdin, kun Suomi jotenkuten sai jäädytettyä peliä ja piti pidempiä jaksoja palloa niin homma helpottui heti.
No, ehdottomasti positiivisin anti oli peleistä oli huomata kummankin Suomen maajoukkueista pelaavan melko lähelle samoilla tavoilla. Eli tämän viikonlopun teemana näkyi olevan pallon saanti nopeasti hyökkäysalueelle ja nimenomaan vasenta laitaa pitkällä syötöllä kulmaan. Huolestuneena kuitenkin katsoin sunnuntaipäivän pelejä, koska jos tämä systeemi pidetään tuleviin nuorten salibandyn MM-kisoihinkin niin nenään tulee. Pitkällä juoksulla olisi kuitenkin hienoa jos kummatkin maajoukkueemme pelaisivat samantyyppisillä sapluunoilla!
Tyttöjen/naisten valmennuksessa toimiville seurakoutseille terveisiä, että pidetään vaan kovaa tempoa ja vaatimustasoa yllä treeneissä -aktiivisuus on päivän sana.
-Hardwing
perjantai 29. tammikuuta 2016
Kehittämistä vai voittoja?
Sanotaan, että tammikuussa eri palloilulajeissa, joiden kausi on talviaika, jyvät erotetaan akanoista pitkän tammikuun aikana. Ainakin jääkiekossa sekä salibandyssä tämä teesi pitää paikkansa. Tammikuun runkosarjapelien jälkeen joukkueet voivat tarkastella asemiaan Playoffeja ajatellen ja osa joukkueista toteaa, että tämä kausi oli nyt melko lailla tässä.
Mutta miten valmentaja määrittää hyvän kauden? Varsinkin jos puhutaan juniorivalmentamisesta?
Uskoisin, että tämän kysymyksen äärellä painii todella monta valmentajaa. Kerron tässä alla oman näkemykseni asiaan ja jokainenhan taaplaa tyylillään.
Lasten kanssahan lähdetään liikkeelle oikeastaan liikunnallisista kerhoista, joissa salibandy tai oikeammin sähly on päälaji ja sitä ohjaa yleensä A-C -ikäiset itsekin aktiivisesti pelaavat nuoret. Tästä seuraava steppi on siirtyä salibandyliiton alaisiin sarjoihin ja niitäkin voi ohjata edelleen aktiivisesti itsekin tulevaisuudessa valmentamisesta kiinnostuneet nuoret tai innokkaat isät.
Nuoremmissa ikäluokissa itse koen, että onnistuneen kauden määreet tulee täyteen, kun pelaajia on saanut kehitettyä liikunnallisuuden sekä kordinaation osalta eikä niinkään montako aluesarjan voittoa taaperot on tahkoneet talven aikana. Vieläpä jos ohjaaja on saanut loihdittua jengiin niin hyvän fiiliksen, että kauden jälkeen seuraavana syksynä on mukaan tulossa 5-10 pelaaja enemmän niin sehän on aivan loistavaa!
Mutta; tähän oman mielipiteeni mukaan loppuu sitten leikkiminen ja tulee jättää Nuori Suomi -säännöt selän taakse!
Minun arvioni mukaan nuoremmasta C-ikäluokasta (sekä pojissa -kuin tytöissä) tulee selkeästi siirtyä kilpailullisuuteen ja onnistunut kausi mitataan katsomalla voitettujen otteluiden määrää.
Itseäni ei henkilökohtaisesti niin paljon kiinnosta, että osaako se Matti tai Maija nyt antaa 150 syöttöä suoraan lapaan enemmän kuin kauden alkaessa jos voittosarake on 0-10. Toki kaikki kehittyminen on plussaa ja hyväksi pelaajan tulevaisuuden kannalta mutta se ei ole itseisarvo.
Noniin, tästähän nyt joku isä tai äiti pelästyy, että tällä kaavalla omasta Matista tai Maijasta tulee hurjan narsistinen ja muutoinkin hyvin kettumainen ihminen, koska ajattelee vain voittamista ja parhaana olemista. Minun mielestä näin ei pääse tapahtumaan jos kilpailuhenkisyys ja joukkueen etu opetetaan oikein. Jokainen kantaa kortensa kekoon ja aivan kuten työelämässä, erilaiset ihmiset pärjää eri jutuissa mutta kaikki hyvä tehdään saman työporukan hyväksi. Sama juttu kilpailullisuutta ja voittamisen halua kielivässä joukkueessa, toiset mättää sen viisi maalia joka matsissa, toisella on todella herkät kädet ja antaa vähintään viisi "namupassia", yhdellä taas nopeus ei ole lähelläkään Usain Boltia mutta korvaa liikkeen erinomaisella sijoittumisella ja niin edelleen... kaikki tehdään tiimin eteen jotta tulee taas merkintä voittosarakkeeseen!
Vaikkakin itse olen vahvasti kilpailullisuuden ja voittamisen eteen liputtava niin nostan hattua myös niille koutseille, jotka menee pelaajien kehitys edellä.
Onneksi nykyään sarjatasoja löytyy monenlaisia -sekä pelaajille kuin valmentajille, ja hyvä niin.
-Hardwing
Mutta miten valmentaja määrittää hyvän kauden? Varsinkin jos puhutaan juniorivalmentamisesta?
Uskoisin, että tämän kysymyksen äärellä painii todella monta valmentajaa. Kerron tässä alla oman näkemykseni asiaan ja jokainenhan taaplaa tyylillään.
Lasten kanssahan lähdetään liikkeelle oikeastaan liikunnallisista kerhoista, joissa salibandy tai oikeammin sähly on päälaji ja sitä ohjaa yleensä A-C -ikäiset itsekin aktiivisesti pelaavat nuoret. Tästä seuraava steppi on siirtyä salibandyliiton alaisiin sarjoihin ja niitäkin voi ohjata edelleen aktiivisesti itsekin tulevaisuudessa valmentamisesta kiinnostuneet nuoret tai innokkaat isät.
Nuoremmissa ikäluokissa itse koen, että onnistuneen kauden määreet tulee täyteen, kun pelaajia on saanut kehitettyä liikunnallisuuden sekä kordinaation osalta eikä niinkään montako aluesarjan voittoa taaperot on tahkoneet talven aikana. Vieläpä jos ohjaaja on saanut loihdittua jengiin niin hyvän fiiliksen, että kauden jälkeen seuraavana syksynä on mukaan tulossa 5-10 pelaaja enemmän niin sehän on aivan loistavaa!
Mutta; tähän oman mielipiteeni mukaan loppuu sitten leikkiminen ja tulee jättää Nuori Suomi -säännöt selän taakse!
Minun arvioni mukaan nuoremmasta C-ikäluokasta (sekä pojissa -kuin tytöissä) tulee selkeästi siirtyä kilpailullisuuteen ja onnistunut kausi mitataan katsomalla voitettujen otteluiden määrää.
Itseäni ei henkilökohtaisesti niin paljon kiinnosta, että osaako se Matti tai Maija nyt antaa 150 syöttöä suoraan lapaan enemmän kuin kauden alkaessa jos voittosarake on 0-10. Toki kaikki kehittyminen on plussaa ja hyväksi pelaajan tulevaisuuden kannalta mutta se ei ole itseisarvo.
Noniin, tästähän nyt joku isä tai äiti pelästyy, että tällä kaavalla omasta Matista tai Maijasta tulee hurjan narsistinen ja muutoinkin hyvin kettumainen ihminen, koska ajattelee vain voittamista ja parhaana olemista. Minun mielestä näin ei pääse tapahtumaan jos kilpailuhenkisyys ja joukkueen etu opetetaan oikein. Jokainen kantaa kortensa kekoon ja aivan kuten työelämässä, erilaiset ihmiset pärjää eri jutuissa mutta kaikki hyvä tehdään saman työporukan hyväksi. Sama juttu kilpailullisuutta ja voittamisen halua kielivässä joukkueessa, toiset mättää sen viisi maalia joka matsissa, toisella on todella herkät kädet ja antaa vähintään viisi "namupassia", yhdellä taas nopeus ei ole lähelläkään Usain Boltia mutta korvaa liikkeen erinomaisella sijoittumisella ja niin edelleen... kaikki tehdään tiimin eteen jotta tulee taas merkintä voittosarakkeeseen!
Vaikkakin itse olen vahvasti kilpailullisuuden ja voittamisen eteen liputtava niin nostan hattua myös niille koutseille, jotka menee pelaajien kehitys edellä.
Onneksi nykyään sarjatasoja löytyy monenlaisia -sekä pelaajille kuin valmentajille, ja hyvä niin.
-Hardwing
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Reikäpalloa ja naisia.
Uusi vuosi ja uudet kujeet, aina pitää jotain erilaista keksiä verrattuna edelliseen vuoteen joten allekirjoittaneelle se tarkoittaa yhden haaveen täyttymistä - sählyaiheisen blogin rustaamista!
Meinasin startata kirjoittamisen naisten salibandystä, koska olin eilen seuraamassa naisten Divarin kärkikamppailua ja eikä näistä naisten salibandyn MM-kisoista täällä Suomessa niin kovin kauaa ole aikaa, vaikkakin matsit tahkottiin vuoden 2015 puolella.
Naisten -ja erityisesti tyttöjen salibandyn tunnetuksi tekemisen on hyvin pitkälti tehnyt viime vuosien Tyttösäbä on timanttia -projekti, jonka tämän hetkisenä huipennuksena voi pitää tovi sitten päättyneitä MM-kisoja. Itse en paikanpäällä ollut seuraamassa matseja mutta jokainen Suomen peli tuli katsottua television sekä Yle Areenan välityksellä.
Näytti siltä, että väkeä oli ihan kiitettävästi peleissä ja muistaakseni kisoissa rikottiin kävijämäärissä jonkinasteisia ennätyksiä. Mutta silti boostia kisoista ei olla saatu normaaliin sarja-arkeen siirrettyä ja väkeä oli eilenkin Elenia - Areenalla mielestäni todella vähän vaikka tarjolla oli tähän kohtaan kautta ehdottomasti kärkipään matsi ja isäntäjoukkue (tai siis tässä tapauksessa emäntäjoukkue) tarjosi pilettejä normaalihintaista edukkaammin!
Matsia seuratessa aloin pohtimaan miksi väkeä ei ole ja mitenkä muuten ottelut eroaa vaikkapa miesten peleistä.
No minulle tulee mieleen tunne, pelinopeus ja fyysisyys. Oikeastaan voidaan kiteyttää vain sanaan tunne, joka syntyy pelinopeuden ja fyysisyyden kautta. Faktahan on toki se, että miesten -ja poikien peleissä on vauhtia luonnostaan enemmän ja sitä kautta pelaajat törmäilee toisiinsa joka aikanaan luo tunnetta kaukaloon sekä sen laidalle.
Uskallan myös väittää nyt tässä, että osa koutseista "tappaa" tuota tunnetta kun ei uskalleta pelata. Ollaan varovaisia, pelataan turvallista avauspeliä syöttämällä se ensimmäinen syöttö vierelle laitaan ja siitä niin pitkä syöttö kuin mahdollista vastustajan kulmaan. Sitten juostaan perään mutta jos vastustajan pakki ehtii palloon ensimmäisenä niin onkin hyvä jo jarrutella ajoissa ettei vaan vahingossakaan pääse tulemaan ihokontaktia.
Eilen vierasjoukkue otti toisen erän alkupuolella aikalisän ja se oli harvinaisen kovaääninen sekä suorasukaisesti ilmaistu. Viesti annettiin sellaisella volyymilla naisille, että kuului varsin hyvin katsomoonkin bassonjytkeen läpi ja lauseet oli vuolettu kirosanoilla. Hieman yllätyin aikalisän sävystä mutta samalla mielessäni nostin isosti peukkua valmennukselle, kerrankin joku koutsi uskaltaa antaa naisille samalla mitalla palautetta kuin miehillekin annettaisiin!
Se mikä kokemus itselläni on naisten/tyttöjen valmentamisesta niin täytyy sanoa, että kyllä he kestää palautetta ja oikein toivovat sekä odottavat sitä -kunhan se on perusteltua. Olen minäkin hävityn pelin jälkeen potkinut roskista ympäri pukuhuonetta C-tyttöjen kopissa ja käsittääkseni kukaan ei ole joutunut psykologin asiakkaaksi.
Viimeisimpänä tunteen tappajana on fyysisyys -tai sen puute. Siitä näpäytän sekä osaa valmentajista ja tuomareista.
Onko tosiaan niin, että vielä 2010 -luvullakin ajatellaan naisen menevän rikki mikäli joutuu rehtiin olkapää olkapäätä vasten -pallon tavoitteluun? Ainakin omiin silmiini näin näyttäisi aika paljon olevan. Eilenkin vierasjoukkueen pelaaja sai kahden minuutin rangaistuksen, kun kotijoukkueen pelaaja kaatui / menetti tasapainonsa keskialueen pallontavoittelu -tilanteessa ja koska pelaajan kaaduttua rähmälleen oli kotijoukkueen aitiossa suurinosa kädet ylhäällä kirkumassa suurta vääryyttä.
Itsehän olisin vierasjoukkueen koutsina pomminvarmasti huutanut, että "kiviä taskuun nainen!".
Eikö naisten Divari -peleissä (ja miksei alemmillakin sarjatasoilla) voisi antaa jo pelata fyysisemmin - naisten Liigasta nyt puhumattakaan!?
Viime vuoden MM-kisoissa Ruotsi taas näytti meille sen eron, kun on ollaan fyysisempiä, pelitavaltaan aktiivisempia ja mennään niinsanotusti sota-alueelle (eli maalin eteen) tekemään maaleja. Aletaan mekin sorvata tosissaan pelitapaa vielä aktiivisempaan suuntaan, uskalletaan antaa pelin avaavia syöttöjä keskustaan, mennään pelaajan iholle kiinni ihan tosissaan eikä heiluta viiden sentin päässä vieressä "mukamas iholla", annetaan palaute pelaajille rehdisti ja reippaasti sekä toivotaan tuomareiden antavan heidän pelata jopa pienten törmäilyjen seassa.
Kun pelistä saadaan vauhdikkaampia, tunnepitoisempia, niin uskoisin penkkiurheilijoiden löytävän paremmin myös naisten salibandymatseihin.. itsessään ottelutapahtumat ovat jo aika hyviä!
Tähän loppuun vielä täräytän oman arvioni, että Suomi hävisi maailmanmestaruuden keltapaidoille huonon taktiikan johdosta! Miksi yritettiin loppuun asti hinkata ns. hitaan lähdön peliä ja jakaa avaavia syöttöjä sen aiemmin mainitsemani laitapelin kautta vaikka kolmannessa erässä näki Ruotsin himmaavan karvaustaan ja keskellä kenttää oli järkyttävä aukko mihin olisi saanut syötön antaa? Oliko tämä tosiaan valmennukselta haluttu pelitapa vai eikö suomalaisen pelaajan "sipuli" kestänyt ison tilanteen hetkellä? Suomella oli mielestäni poikkeuksellisen tulivoimainen joukkue eli maalintekotaitoa löytyi ja heikkoudet ehdottomasti puolustuspelaamisessa, miksei Ruotsia yritetty koko ajan paineistaa ja mahdollisimman nopeasti kääntää palloa heidän hyökkäysalueelle missä ne vahvuudet oli?
No, näitä asioita ehtii "jumpata" seuraavat kaksi vuotta ennen seuraavia skaboja.
Sitä ennen käykää sählyniilot ja muut penkkiurheilijat välillä katsomassa naisten salibandya!
- Hardwing
Meinasin startata kirjoittamisen naisten salibandystä, koska olin eilen seuraamassa naisten Divarin kärkikamppailua ja eikä näistä naisten salibandyn MM-kisoista täällä Suomessa niin kovin kauaa ole aikaa, vaikkakin matsit tahkottiin vuoden 2015 puolella.
Naisten -ja erityisesti tyttöjen salibandyn tunnetuksi tekemisen on hyvin pitkälti tehnyt viime vuosien Tyttösäbä on timanttia -projekti, jonka tämän hetkisenä huipennuksena voi pitää tovi sitten päättyneitä MM-kisoja. Itse en paikanpäällä ollut seuraamassa matseja mutta jokainen Suomen peli tuli katsottua television sekä Yle Areenan välityksellä.
Näytti siltä, että väkeä oli ihan kiitettävästi peleissä ja muistaakseni kisoissa rikottiin kävijämäärissä jonkinasteisia ennätyksiä. Mutta silti boostia kisoista ei olla saatu normaaliin sarja-arkeen siirrettyä ja väkeä oli eilenkin Elenia - Areenalla mielestäni todella vähän vaikka tarjolla oli tähän kohtaan kautta ehdottomasti kärkipään matsi ja isäntäjoukkue (tai siis tässä tapauksessa emäntäjoukkue) tarjosi pilettejä normaalihintaista edukkaammin!
Matsia seuratessa aloin pohtimaan miksi väkeä ei ole ja mitenkä muuten ottelut eroaa vaikkapa miesten peleistä.
No minulle tulee mieleen tunne, pelinopeus ja fyysisyys. Oikeastaan voidaan kiteyttää vain sanaan tunne, joka syntyy pelinopeuden ja fyysisyyden kautta. Faktahan on toki se, että miesten -ja poikien peleissä on vauhtia luonnostaan enemmän ja sitä kautta pelaajat törmäilee toisiinsa joka aikanaan luo tunnetta kaukaloon sekä sen laidalle.
Uskallan myös väittää nyt tässä, että osa koutseista "tappaa" tuota tunnetta kun ei uskalleta pelata. Ollaan varovaisia, pelataan turvallista avauspeliä syöttämällä se ensimmäinen syöttö vierelle laitaan ja siitä niin pitkä syöttö kuin mahdollista vastustajan kulmaan. Sitten juostaan perään mutta jos vastustajan pakki ehtii palloon ensimmäisenä niin onkin hyvä jo jarrutella ajoissa ettei vaan vahingossakaan pääse tulemaan ihokontaktia.
Eilen vierasjoukkue otti toisen erän alkupuolella aikalisän ja se oli harvinaisen kovaääninen sekä suorasukaisesti ilmaistu. Viesti annettiin sellaisella volyymilla naisille, että kuului varsin hyvin katsomoonkin bassonjytkeen läpi ja lauseet oli vuolettu kirosanoilla. Hieman yllätyin aikalisän sävystä mutta samalla mielessäni nostin isosti peukkua valmennukselle, kerrankin joku koutsi uskaltaa antaa naisille samalla mitalla palautetta kuin miehillekin annettaisiin!
Se mikä kokemus itselläni on naisten/tyttöjen valmentamisesta niin täytyy sanoa, että kyllä he kestää palautetta ja oikein toivovat sekä odottavat sitä -kunhan se on perusteltua. Olen minäkin hävityn pelin jälkeen potkinut roskista ympäri pukuhuonetta C-tyttöjen kopissa ja käsittääkseni kukaan ei ole joutunut psykologin asiakkaaksi.
Viimeisimpänä tunteen tappajana on fyysisyys -tai sen puute. Siitä näpäytän sekä osaa valmentajista ja tuomareista.
Onko tosiaan niin, että vielä 2010 -luvullakin ajatellaan naisen menevän rikki mikäli joutuu rehtiin olkapää olkapäätä vasten -pallon tavoitteluun? Ainakin omiin silmiini näin näyttäisi aika paljon olevan. Eilenkin vierasjoukkueen pelaaja sai kahden minuutin rangaistuksen, kun kotijoukkueen pelaaja kaatui / menetti tasapainonsa keskialueen pallontavoittelu -tilanteessa ja koska pelaajan kaaduttua rähmälleen oli kotijoukkueen aitiossa suurinosa kädet ylhäällä kirkumassa suurta vääryyttä.
Itsehän olisin vierasjoukkueen koutsina pomminvarmasti huutanut, että "kiviä taskuun nainen!".
Eikö naisten Divari -peleissä (ja miksei alemmillakin sarjatasoilla) voisi antaa jo pelata fyysisemmin - naisten Liigasta nyt puhumattakaan!?
Viime vuoden MM-kisoissa Ruotsi taas näytti meille sen eron, kun on ollaan fyysisempiä, pelitavaltaan aktiivisempia ja mennään niinsanotusti sota-alueelle (eli maalin eteen) tekemään maaleja. Aletaan mekin sorvata tosissaan pelitapaa vielä aktiivisempaan suuntaan, uskalletaan antaa pelin avaavia syöttöjä keskustaan, mennään pelaajan iholle kiinni ihan tosissaan eikä heiluta viiden sentin päässä vieressä "mukamas iholla", annetaan palaute pelaajille rehdisti ja reippaasti sekä toivotaan tuomareiden antavan heidän pelata jopa pienten törmäilyjen seassa.
Kun pelistä saadaan vauhdikkaampia, tunnepitoisempia, niin uskoisin penkkiurheilijoiden löytävän paremmin myös naisten salibandymatseihin.. itsessään ottelutapahtumat ovat jo aika hyviä!
Tähän loppuun vielä täräytän oman arvioni, että Suomi hävisi maailmanmestaruuden keltapaidoille huonon taktiikan johdosta! Miksi yritettiin loppuun asti hinkata ns. hitaan lähdön peliä ja jakaa avaavia syöttöjä sen aiemmin mainitsemani laitapelin kautta vaikka kolmannessa erässä näki Ruotsin himmaavan karvaustaan ja keskellä kenttää oli järkyttävä aukko mihin olisi saanut syötön antaa? Oliko tämä tosiaan valmennukselta haluttu pelitapa vai eikö suomalaisen pelaajan "sipuli" kestänyt ison tilanteen hetkellä? Suomella oli mielestäni poikkeuksellisen tulivoimainen joukkue eli maalintekotaitoa löytyi ja heikkoudet ehdottomasti puolustuspelaamisessa, miksei Ruotsia yritetty koko ajan paineistaa ja mahdollisimman nopeasti kääntää palloa heidän hyökkäysalueelle missä ne vahvuudet oli?
No, näitä asioita ehtii "jumpata" seuraavat kaksi vuotta ennen seuraavia skaboja.
Sitä ennen käykää sählyniilot ja muut penkkiurheilijat välillä katsomassa naisten salibandya!
- Hardwing
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)