Kuluneena viikonloppuna ei ollut omalla joukkueella pelejä mutta innokkaana ja salibandyn "nälkäisenä" koutsina olin katsomassa kuitenkin erään aikuisten alasarjan turnausta.
Siellä bongasin taas jälleen kerran seikan viisikkopeleistä, joka ihmetyttää minua koko ajan. Mikä ihme siinä on, että peliä ei uskalleta avata keskustan kautta tai ajoittain jopa seinäsyötön käyttäminen kentän keskialueella on aivan mahdotonta? Miksi ihmeessä sitä palloa pitää "raahata" vastustajan hyökkäysalueelle nimenomaan vain ja ainoastaan laitoja pitkin niin paljon, että matsin jälkeen laidan vieressä on jo urat mitä pitkin pallo on kiitänyt hyökkäysalueen kulmaan.
Eikä tämä havainto nyt koske vain tätä viikonloppua ja jotain aikuisten alasarjan yksittäistä turnausta vaan havainto koskee jo todella pitkältä ajalta sekä eri sarjatasoja, niin aikuisten -kuin junioreiden sarjoissa. Sen ymmärrän, että pienemmissä junnuissa joissa vasta opetellaan pelaamaan eikä pelaajien tekniset taidot ole niin hyvät, kuin myöhemmin hyvän harjoittelun tuloksena voi olla, palloa pelataan varman päälle laitoja pitkin minimoidakseen mahdolliset pallonmenetykset. Mutta että vielä vanhemmissa junnuissa ja aikuisten ylemmilläkin sarjatasoilla.
Kerran erään alasarjan turnauksessa pelatun matsin jälkeen olin juttusilla pelaajan kanssa ja kyselin miksi hänen joukkueensa ei käyttänyt hyödyksi keskikentällä ollutta järkyttävän kokoista aukkoa johon olisi voinut "viljellä" syöttöjä. Vastaus oli tyhjentävä; "meidän valmentaja on kieltänyt meitä koskaan syöttämästä keskelle". Kyllä siinä meni turnauskiskalta ostettu sumppi väärään rööriin, kun tämän lauseen kuulin! Ei prkle voi olla mahdollista, että aikuisilta pelaajilta (pelatkoon sitten nelos, vitos -tai kutosdivaria) kielletään omien aivojen käyttö!
Tämän kaltaisen pelaajien suitsimisten kautta syntyy niin paljon ennalta-arvattavaa "stigasählyä", jossa pelaajat kulkee omilla pelipaikoillaan kuin legendaarisessa Stiga -pöytäjääkiekkopelissä olevat muoviukot. Pelaaja; jos olet pelin aikana huomannut keskellä kenttää vastustajalta ison aukon tai vastaavasti he karvaavat esimerkiksi "noppavitonen" -muodostelmassa korkealta mutta laitoja pitkin niin luota itseesi sekä pelikaveriisi ja anna se syöttö siihen keskelle.
Minun ajatuksissa matsit ratkaistaan kolmen "sota-alueen" hallinnalla; oman maalialueen edusta, keskikenttä ja vastustajan maalialueen edusta. Näistä ensimmäinen ja viimeinen on lähinnä kaksinkamppailupelaamista, fyysisyyttä ja tahtoa voittaa tilanne. Mutta maalinedustatilanteissa on myös onnella näppinsä pelissä, varsinkin jos pallot pomppii kovastikin ja siinä useampikin pelaaja on huitomassa palloa niin se on hieman tuuristakin kiinni pomppiiko peliväline verkkoihin vai ei. Keskikentän hallinnassa ei ole onnella mitään tekemistä ja nostankin sen entistä suurempaan osaan pelin hallinnasta! Jokainen valmentaja saa sitten itse määritellä omaan rosteriinsa ja pelikirjaansa peilaten oman sapluunansa keskustan hallintaan mutta tohdin väittää, että se keskikenttä ei ole niin iso mörkö kuin ehkä moni koutsi ajattelee.
Tehdäänkö koutsit nyt niin, että kaudella 2016-17 alamme siirtämään peliä laidoilta enemmän luovempaan suuntaan ja annetaan pallon mennä kohti jotain jännää, kohti keskikenttää..?
-Hardwing
maanantai 22. helmikuuta 2016
maanantai 15. helmikuuta 2016
Kolmosketju; arjen sankarit!
Ei ole mikään salaisuus, että oma peliurani jäi kohtuullisen lyhyeksi. Aina ei päästy edes kentälle vaan istuttiin pelireissut kokonaan collegeissa katsomassa matsit vaihtoaitiosta ja jos kutsu peleihin tuli niin kolmosketjussa sitä itsekin mentiin. Näin ollen pystyn aina samaistumaan kolmosen työmyyriin ja tuntemaan sen pienen harmituksen, kun peliaika jää enemmän tai vähemmän lyhyemmäksi kuin "kärkiketjuilla".
Olimme joukkueen kanssa viettämässä ystävänpäivää toiseksi viimeisessä ylemman jatkosarjan alueturnauksessa Sastamalassa (tunnetaan myös nimellä Vammala). Saldona kahdesta matsista oli kaksi voittoa maalierolla 20-9 ja näiden voittojen ansiosta varmistimme jo ennen viimeistä turneeta kärkipaikkamme lohkossa ja sitä kautta jatkopelit kutsuu varmasti myöhemmin maaliskuussa. Vaikkakin sunnuntainen päivä oli menestyksekäs niin löysin silti mielestäni pohtimisen arvoisen aiheen tältäkin pelireissulta; mikä on kolmosketjun arvo joukkueessa ja erityisesti valmentajalle?
Fakta toki on, että kahteen ensimmäiseen ketjuun useimmiten löytyy piirun verran enemmän "käsiä" ja sitä kautta maalintekovoimaa kuin kolmosesta. Silti kolmosketjun kaverit tulevat kerta toisensa jälkeen harjoituksiin, tekevät harjoitteita mahdollisimman hyvin, raatavat ja raastavat peleissä -tekevät sitä arvokasta "näkymätöntä" duunia joukkueen eteen.
Miksi se kolmosketju saa useimmiten penkkikomennuksen, kun homma meinaa lähteä joukkueelta räpylästä? Vastauksena voi todeta, että se nyt on vaan siinä tilanteessa ja kiireessä helpoin ratkaisu. Ikävä kyllä harvemmin koutsilla on siinä pisteessä aikaa räknätä ketjuja ihan ajatuksella uusiksi vaan tulee tartuttua helpoimpaan "oljenkorteen". Juniorisarjoissa, lukuunottamatta SM-sarjaa taikka Divaria, peliaika on 3 x 15 minuuttia. Tuokin vartti peliaikaa rullaa non-stoppina paitsi kolmannen erän kolme viimeistä minuuttia jolloin aika menee aina paussille kun tuomari viheltää. Siinä tulee koutsin tehdä nopeita ratkaisuja, kun aika hupenee ja huomaa joukkueen lähtevän säätämään omiaan
Valmentajan omia ihmissuhdetaitoja testataan siinä kuinka hän asian ilmoittaa joukkueelle siten, että joukkueen tekeminen saadaan tasapainoon ja ettei kaikesta huolimatta hyvin pärjännyt kolmonen menetä sitä kuuluisaa pelihuumoriaan.
Tällä kaudella kolmosketjumme on noudattanut ehkäpä parhaiten toivottua viisikkopeliä. On se sitten noppavitosta taikka "mökkiä" eli 1-2-2 niin tästä viisikosta on löytynyt parhaiten se tarvittava nöyryys tekemään duunia joukkueen eteen. Ja kyllähän he pistää verkkoa heilumaan vastustajan maalista, kun tarpeeksi messevä sauma tulee!
Haastankin nyt juniorivalmentajia miettimään oman joukkueensa kolmoskentän arvoa. Ovatko he pelkkä täyteketju, jossa kierrätetään pelaajia sen mukaan miten heitä käy treeneissä ja peleissä antavat "vaan" huilia ykkös-kakkosketjun pelaajille? Vai pyritäänkö tähän viisikkoon löytämään mahdollisimman pysyvät kaverit ja rohkaista heitä käyttämään vahvuuksiaan? Voisiko tämä ketju jopa ratkaista matseja?
Olimme joukkueen kanssa viettämässä ystävänpäivää toiseksi viimeisessä ylemman jatkosarjan alueturnauksessa Sastamalassa (tunnetaan myös nimellä Vammala). Saldona kahdesta matsista oli kaksi voittoa maalierolla 20-9 ja näiden voittojen ansiosta varmistimme jo ennen viimeistä turneeta kärkipaikkamme lohkossa ja sitä kautta jatkopelit kutsuu varmasti myöhemmin maaliskuussa. Vaikkakin sunnuntainen päivä oli menestyksekäs niin löysin silti mielestäni pohtimisen arvoisen aiheen tältäkin pelireissulta; mikä on kolmosketjun arvo joukkueessa ja erityisesti valmentajalle?
Fakta toki on, että kahteen ensimmäiseen ketjuun useimmiten löytyy piirun verran enemmän "käsiä" ja sitä kautta maalintekovoimaa kuin kolmosesta. Silti kolmosketjun kaverit tulevat kerta toisensa jälkeen harjoituksiin, tekevät harjoitteita mahdollisimman hyvin, raatavat ja raastavat peleissä -tekevät sitä arvokasta "näkymätöntä" duunia joukkueen eteen.
Miksi se kolmosketju saa useimmiten penkkikomennuksen, kun homma meinaa lähteä joukkueelta räpylästä? Vastauksena voi todeta, että se nyt on vaan siinä tilanteessa ja kiireessä helpoin ratkaisu. Ikävä kyllä harvemmin koutsilla on siinä pisteessä aikaa räknätä ketjuja ihan ajatuksella uusiksi vaan tulee tartuttua helpoimpaan "oljenkorteen". Juniorisarjoissa, lukuunottamatta SM-sarjaa taikka Divaria, peliaika on 3 x 15 minuuttia. Tuokin vartti peliaikaa rullaa non-stoppina paitsi kolmannen erän kolme viimeistä minuuttia jolloin aika menee aina paussille kun tuomari viheltää. Siinä tulee koutsin tehdä nopeita ratkaisuja, kun aika hupenee ja huomaa joukkueen lähtevän säätämään omiaan
Valmentajan omia ihmissuhdetaitoja testataan siinä kuinka hän asian ilmoittaa joukkueelle siten, että joukkueen tekeminen saadaan tasapainoon ja ettei kaikesta huolimatta hyvin pärjännyt kolmonen menetä sitä kuuluisaa pelihuumoriaan.
Tällä kaudella kolmosketjumme on noudattanut ehkäpä parhaiten toivottua viisikkopeliä. On se sitten noppavitosta taikka "mökkiä" eli 1-2-2 niin tästä viisikosta on löytynyt parhaiten se tarvittava nöyryys tekemään duunia joukkueen eteen. Ja kyllähän he pistää verkkoa heilumaan vastustajan maalista, kun tarpeeksi messevä sauma tulee!
Haastankin nyt juniorivalmentajia miettimään oman joukkueensa kolmoskentän arvoa. Ovatko he pelkkä täyteketju, jossa kierrätetään pelaajia sen mukaan miten heitä käy treeneissä ja peleissä antavat "vaan" huilia ykkös-kakkosketjun pelaajille? Vai pyritäänkö tähän viisikkoon löytämään mahdollisimman pysyvät kaverit ja rohkaista heitä käyttämään vahvuuksiaan? Voisiko tämä ketju jopa ratkaista matseja?
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
MM-karsinnat on hyvä juttu!
Viimeisimmässä tekstissäni kerroin omia havaintojani kuluneen viikonvaihteen U19 -maajoukkueiden peleistä ja tarkemmin sanottuna päätöspäivän matseista sunnuntailta.
Ajattelin, että nyt kun on päästy maaottelukarkeloiden makuun niin jatketaan samalla teemalla mutta luodaanpa katseita hetki sitten päättyneisiin aikuisten miesten MM-kisojen karsintoihin.
Suomi pelasi karsintansa Virossa ja tahkosi neljästä pelistä neljä voittoa maalisuhteella 66-5. Arvioin mielessäni ennen turnausta Suomen päästävän alle kymmenen kaappia omiin mutta tehtyjen maalien määrä jäi 10-20 häkkiä pienemmäksi kuin ajattelin. Toisen pelipäivän Tanska -voitto "vaan" 9-2 jopa säikäytti. Jo ensimmäisen pelin jälkeen, jonka sinivalkoiset voitti 23-1 Itävaltaa vastaan, iltapäivälehdet nettisivuillaan kirkuivat "onko näissä karsinnoissa mitään järkeä?".
Minun mielestäni on!
Nämä karsinnat antaa valmennukselle erittäin tärkeää dataa joukkueesta, testaa pelaajien henkistä kestävyyttä ja tärkeimpänä antaa näyttöä pienemmille maille kärkimaiden vauhdista.
Täytyy rehellisesti sanoa, että en kuitenkaan tunne sääntöjä karsintojen osalta, että pitääkö näissä kinkereissä jo olla valmis MM-kisajoukkue kasassa vai saako sitä muokkailla vielä lähempänä kisoja? Uskoisin, että 20 kenttäpelaajan rosterista 8-5 pelaajaa oli matkassa "try-outilla" ja näin ollen sai antaa arvokkaita maaottelunäyttöjä valmennukselle. Fakta kuitenkin on, että näitä maajoukkueleirityksiä on kohtuullisen vähän eikä pelimäärilläkään mässäillä joten nämä karsinnat on todella mainio paikka näyttää osaamistaan. Toki pelivauhti ei näissä nyt ole lähellekään varsinaisia kisoja saati sitä mitä tuleman pitää vaikkapa Ruotsia vastaan mutta yhtä kaikki.
Pelaajien henkinen kestävyys. Se on tärkein kestävyys mitä mitataan, kun alkaa ne oikeat kisat ja varsinkin jos Suomi pääsee mitalipeleihin. Kärjessä taktiset erot on todella pienet eikä sillä loppupeleissä ole läheskään niin suurta väliä verrattuna siihen kuinka hyvin olet valmistautunut, mikä on niinsanotusti pelipäivän kunto.
Mikä onkaan parempi paikka kokeilla "sipulin" kestävyyttä kuin nämä karsinnat? Yhtälailla kuin kisoissa niin näissäkin pelaajan pitää olla yhtä valmis pelaamaan ja kyllähän siinä koetellaan malttia, kun vastustaja pistää oman maalinsa eteen "kilpikonnapuolustuksen" ja jauhat omaa peliäsi siihen täydet 60 minuuttia.
Vaikka olenkin tässä tuonut Suomen näkökulmasta hyötyjä irti näistä MM-karsinnoista niin kunnolla se luun ydin on se, että nämä pienemmät säbämaat saavat näytönpaikkansa.
Näin ollen on hyvä, että näitä karsintoja pelataan koska mitenkä muuten pienemmät salibandymaat saisivat testata rajojaan? Kyllähän se varmasti vaikkapa Tanskaa ketuttaa ottaa pataan joka matsi noin kymmenen maalin erolla mutta mitä sitten? Taas on päästy näkemään sen hetkinen kärkimaiden/kärkimaan vauhti ja toivottavasti otettu jotain oppia siitä. Tarpeeksi kun käkättimeen tulee ja malttaa opiskella niitä hyviä juttuja peleistään sekä ennenkaikkea niitä mitä on mennyt pieleen niin pakkohan sen on tuottaa voittojakin jollain aikajänteellä!
Muistan Tero Tiitun kertoneen Ylen Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa, että viime karsinnoissa erään ottelun jälkeen (jonka Suomi oli voittanut aika reilusti) oli vastustaja tullut erikseen kiittämään sitä, että Suomi oli pelannut kunnolla heitä vastaan ja tuloksesta huolimatta saivat nähdä virheitään ja oppia niistä.
Joten; vaikkakin tällä hetkellä MM-karsinnat on Suomen maajoukkueelle ns. harjoitusturnaus niin pitää nähdä näiden tulosten taakse ja annetaan arvo myös pienemmille säbämaille, pitkässä juoksussa saamme lisää entistä parempia MM-turnauksia!
-Hardwing
Ajattelin, että nyt kun on päästy maaottelukarkeloiden makuun niin jatketaan samalla teemalla mutta luodaanpa katseita hetki sitten päättyneisiin aikuisten miesten MM-kisojen karsintoihin.
Suomi pelasi karsintansa Virossa ja tahkosi neljästä pelistä neljä voittoa maalisuhteella 66-5. Arvioin mielessäni ennen turnausta Suomen päästävän alle kymmenen kaappia omiin mutta tehtyjen maalien määrä jäi 10-20 häkkiä pienemmäksi kuin ajattelin. Toisen pelipäivän Tanska -voitto "vaan" 9-2 jopa säikäytti. Jo ensimmäisen pelin jälkeen, jonka sinivalkoiset voitti 23-1 Itävaltaa vastaan, iltapäivälehdet nettisivuillaan kirkuivat "onko näissä karsinnoissa mitään järkeä?".
Minun mielestäni on!
Nämä karsinnat antaa valmennukselle erittäin tärkeää dataa joukkueesta, testaa pelaajien henkistä kestävyyttä ja tärkeimpänä antaa näyttöä pienemmille maille kärkimaiden vauhdista.
Täytyy rehellisesti sanoa, että en kuitenkaan tunne sääntöjä karsintojen osalta, että pitääkö näissä kinkereissä jo olla valmis MM-kisajoukkue kasassa vai saako sitä muokkailla vielä lähempänä kisoja? Uskoisin, että 20 kenttäpelaajan rosterista 8-5 pelaajaa oli matkassa "try-outilla" ja näin ollen sai antaa arvokkaita maaottelunäyttöjä valmennukselle. Fakta kuitenkin on, että näitä maajoukkueleirityksiä on kohtuullisen vähän eikä pelimäärilläkään mässäillä joten nämä karsinnat on todella mainio paikka näyttää osaamistaan. Toki pelivauhti ei näissä nyt ole lähellekään varsinaisia kisoja saati sitä mitä tuleman pitää vaikkapa Ruotsia vastaan mutta yhtä kaikki.
Pelaajien henkinen kestävyys. Se on tärkein kestävyys mitä mitataan, kun alkaa ne oikeat kisat ja varsinkin jos Suomi pääsee mitalipeleihin. Kärjessä taktiset erot on todella pienet eikä sillä loppupeleissä ole läheskään niin suurta väliä verrattuna siihen kuinka hyvin olet valmistautunut, mikä on niinsanotusti pelipäivän kunto.
Mikä onkaan parempi paikka kokeilla "sipulin" kestävyyttä kuin nämä karsinnat? Yhtälailla kuin kisoissa niin näissäkin pelaajan pitää olla yhtä valmis pelaamaan ja kyllähän siinä koetellaan malttia, kun vastustaja pistää oman maalinsa eteen "kilpikonnapuolustuksen" ja jauhat omaa peliäsi siihen täydet 60 minuuttia.
Vaikka olenkin tässä tuonut Suomen näkökulmasta hyötyjä irti näistä MM-karsinnoista niin kunnolla se luun ydin on se, että nämä pienemmät säbämaat saavat näytönpaikkansa.
Näin ollen on hyvä, että näitä karsintoja pelataan koska mitenkä muuten pienemmät salibandymaat saisivat testata rajojaan? Kyllähän se varmasti vaikkapa Tanskaa ketuttaa ottaa pataan joka matsi noin kymmenen maalin erolla mutta mitä sitten? Taas on päästy näkemään sen hetkinen kärkimaiden/kärkimaan vauhti ja toivottavasti otettu jotain oppia siitä. Tarpeeksi kun käkättimeen tulee ja malttaa opiskella niitä hyviä juttuja peleistään sekä ennenkaikkea niitä mitä on mennyt pieleen niin pakkohan sen on tuottaa voittojakin jollain aikajänteellä!
Muistan Tero Tiitun kertoneen Ylen Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa, että viime karsinnoissa erään ottelun jälkeen (jonka Suomi oli voittanut aika reilusti) oli vastustaja tullut erikseen kiittämään sitä, että Suomi oli pelannut kunnolla heitä vastaan ja tuloksesta huolimatta saivat nähdä virheitään ja oppia niistä.
Joten; vaikkakin tällä hetkellä MM-karsinnat on Suomen maajoukkueelle ns. harjoitusturnaus niin pitää nähdä näiden tulosten taakse ja annetaan arvo myös pienemmille säbämaille, pitkässä juoksussa saamme lisää entistä parempia MM-turnauksia!
-Hardwing
maanantai 8. helmikuuta 2016
Havaintoja Espoosta
Vietin sunnuntain kokonaan Espoossa U19 -maajoukkueiden tapahtumassa, joka oli osa salibandyvalmentajan koulutusta/kurssia, jota olen suorittanut pitkin kulunutta kautta.
Odotukset päivän suhteen oli kohtuullisen suuret, koska viimeksi olin nähnyt paikanpäällä nuorten maaotteluita kun oli suorittamassa ykköstason kurssia ja silloin olimme Vantaalla Gatorade -nimisessä maaottelutapahtumassa.
Ensimmäisenä oli ohjelmassa tyttöjen ottelu ja odotin ottelusta tasaväkistä, koska Suomi oli voittanut rangaistuslaukausten kautta Ruotsin plikat lauantaina lukemin 2-1. No, eipä ollut tietoakaan tasaisuudesta. Suomen peli oli todella hidasta! Juoksu, syötöt, pallon liikuttaminen ylipäätään..
Kuvaavaa ehkä tässä on, että ylivoimalla Suomen viisikko seisoi suorin jaloin eikä sinikeltaisten nelikon tarvinnut liikkua lainkaan koska mitään vaaraa ei ollut. Syötöt otettiin aina pysäytyksellä haltuun eikä jatkettu ns. ykkösellä eteenpäin, jotta Ruotsin nelikkoa olisi saatu liikkeelle.
Suomi pelasi 1-2-2 -kuviolla eli "mökillä". Ykkösketjun kärkikarvaajana toimi ehkä joukkueen hitain pelaaja vankan polvitukensa kanssa ja selkeästi varoi 1-1 tilanteita kulmissa eikä saanut annettua vastustajan puolustajiin sen kaltaista painetta kuin kärkikarvaajan kuuluu. Harmillista oli myös se, että saatuaan välillä palloa niin kolme neljästä kerrasta onnistui syöttämään taikka muutoin tuhrimaan kuulan vastustajalle. No, eipä sillä että Suomi olisi hävinnyt matsinsa pelkästään ykkösketjuunsa saati heidän kärkikarvaajaan mutta halusin tuoda tämänkin huomion ilmi. Ottelun lopputuloksena puhdas 4-1 voitto Ruotsille.
Poikien puolella sitten olikin vauhtia todella paljon, varsinkin ensimmäinen viisiminuuttinen mentiin kovaa päästä päähän kunnes alkuinnostus oli tapettu.
Vastassa oli kaksi eri tyylistä taktiikkaa, Suomi käytti 2-2-1 kuviota kohtalaisen korkealla karvauksella ja vastaavasti Ruotsi luotti vanhaan kunnon "noppavitoseen". Ruotsin noppa voitti ja loppujenlopuksi lukemat olivat 11-6.
Mikä meni vikaan pojilla? No yli-innokas kohkaaminen ja liian kova into päästä Ruotsin hyökkäysalueelle. Hyökkäysalueelle pallo saatiin syöttämällä pitkä kulmaan, Suomipoika juoksi perään ja Ruotsi tuplasi eli tuli kahdella karvaan palloa pois. Toisaalta myös länsinaapurin erittäin tiivis keskialueen pelaaminen ja kotijoukkueen yksin pallon kanssa puskeminen johti pariin erittäin vaaralliseen pelinkääntöön ja taisipa niistä tulla heti maalitkin vastustajalle.
Täytyy myöntää, että vaikka itsekin olen aktiivisen salibandyn ystävä ja olen paaluttanut energistä maalille suuntaamista ja laukaisujen määrää niin kyllä tässä tapauksessa Suomen poikien olisi kannattanut mielestäni ottaa pallonhallinnan kautta enemmän homma haltuun. Vaikeudet tuli, kun lähdettiin juoksukisaan Ruotsin kanssa ja lähdettiin henkilökohtaisilla sooloilla raahaan kuulaa hyökkäysalueelle. Siinä kohdin, kun Suomi jotenkuten sai jäädytettyä peliä ja piti pidempiä jaksoja palloa niin homma helpottui heti.
No, ehdottomasti positiivisin anti oli peleistä oli huomata kummankin Suomen maajoukkueista pelaavan melko lähelle samoilla tavoilla. Eli tämän viikonlopun teemana näkyi olevan pallon saanti nopeasti hyökkäysalueelle ja nimenomaan vasenta laitaa pitkällä syötöllä kulmaan. Huolestuneena kuitenkin katsoin sunnuntaipäivän pelejä, koska jos tämä systeemi pidetään tuleviin nuorten salibandyn MM-kisoihinkin niin nenään tulee. Pitkällä juoksulla olisi kuitenkin hienoa jos kummatkin maajoukkueemme pelaisivat samantyyppisillä sapluunoilla!
Tyttöjen/naisten valmennuksessa toimiville seurakoutseille terveisiä, että pidetään vaan kovaa tempoa ja vaatimustasoa yllä treeneissä -aktiivisuus on päivän sana.
-Hardwing
Odotukset päivän suhteen oli kohtuullisen suuret, koska viimeksi olin nähnyt paikanpäällä nuorten maaotteluita kun oli suorittamassa ykköstason kurssia ja silloin olimme Vantaalla Gatorade -nimisessä maaottelutapahtumassa.
Ensimmäisenä oli ohjelmassa tyttöjen ottelu ja odotin ottelusta tasaväkistä, koska Suomi oli voittanut rangaistuslaukausten kautta Ruotsin plikat lauantaina lukemin 2-1. No, eipä ollut tietoakaan tasaisuudesta. Suomen peli oli todella hidasta! Juoksu, syötöt, pallon liikuttaminen ylipäätään..
Kuvaavaa ehkä tässä on, että ylivoimalla Suomen viisikko seisoi suorin jaloin eikä sinikeltaisten nelikon tarvinnut liikkua lainkaan koska mitään vaaraa ei ollut. Syötöt otettiin aina pysäytyksellä haltuun eikä jatkettu ns. ykkösellä eteenpäin, jotta Ruotsin nelikkoa olisi saatu liikkeelle.
Suomi pelasi 1-2-2 -kuviolla eli "mökillä". Ykkösketjun kärkikarvaajana toimi ehkä joukkueen hitain pelaaja vankan polvitukensa kanssa ja selkeästi varoi 1-1 tilanteita kulmissa eikä saanut annettua vastustajan puolustajiin sen kaltaista painetta kuin kärkikarvaajan kuuluu. Harmillista oli myös se, että saatuaan välillä palloa niin kolme neljästä kerrasta onnistui syöttämään taikka muutoin tuhrimaan kuulan vastustajalle. No, eipä sillä että Suomi olisi hävinnyt matsinsa pelkästään ykkösketjuunsa saati heidän kärkikarvaajaan mutta halusin tuoda tämänkin huomion ilmi. Ottelun lopputuloksena puhdas 4-1 voitto Ruotsille.
Poikien puolella sitten olikin vauhtia todella paljon, varsinkin ensimmäinen viisiminuuttinen mentiin kovaa päästä päähän kunnes alkuinnostus oli tapettu.
Vastassa oli kaksi eri tyylistä taktiikkaa, Suomi käytti 2-2-1 kuviota kohtalaisen korkealla karvauksella ja vastaavasti Ruotsi luotti vanhaan kunnon "noppavitoseen". Ruotsin noppa voitti ja loppujenlopuksi lukemat olivat 11-6.
Mikä meni vikaan pojilla? No yli-innokas kohkaaminen ja liian kova into päästä Ruotsin hyökkäysalueelle. Hyökkäysalueelle pallo saatiin syöttämällä pitkä kulmaan, Suomipoika juoksi perään ja Ruotsi tuplasi eli tuli kahdella karvaan palloa pois. Toisaalta myös länsinaapurin erittäin tiivis keskialueen pelaaminen ja kotijoukkueen yksin pallon kanssa puskeminen johti pariin erittäin vaaralliseen pelinkääntöön ja taisipa niistä tulla heti maalitkin vastustajalle.
Täytyy myöntää, että vaikka itsekin olen aktiivisen salibandyn ystävä ja olen paaluttanut energistä maalille suuntaamista ja laukaisujen määrää niin kyllä tässä tapauksessa Suomen poikien olisi kannattanut mielestäni ottaa pallonhallinnan kautta enemmän homma haltuun. Vaikeudet tuli, kun lähdettiin juoksukisaan Ruotsin kanssa ja lähdettiin henkilökohtaisilla sooloilla raahaan kuulaa hyökkäysalueelle. Siinä kohdin, kun Suomi jotenkuten sai jäädytettyä peliä ja piti pidempiä jaksoja palloa niin homma helpottui heti.
No, ehdottomasti positiivisin anti oli peleistä oli huomata kummankin Suomen maajoukkueista pelaavan melko lähelle samoilla tavoilla. Eli tämän viikonlopun teemana näkyi olevan pallon saanti nopeasti hyökkäysalueelle ja nimenomaan vasenta laitaa pitkällä syötöllä kulmaan. Huolestuneena kuitenkin katsoin sunnuntaipäivän pelejä, koska jos tämä systeemi pidetään tuleviin nuorten salibandyn MM-kisoihinkin niin nenään tulee. Pitkällä juoksulla olisi kuitenkin hienoa jos kummatkin maajoukkueemme pelaisivat samantyyppisillä sapluunoilla!
Tyttöjen/naisten valmennuksessa toimiville seurakoutseille terveisiä, että pidetään vaan kovaa tempoa ja vaatimustasoa yllä treeneissä -aktiivisuus on päivän sana.
-Hardwing
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)